Taistolaisia lyödään nyt kuin vierasta sikaa – miksi?

Pertsa ja Väärä osoite Vaihtoehtoliike Idun illanvietossa kenties 1980-81. KUVA: © Uusi historia ry.

Lauri Hokkasen kirjasta ”Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö” on herännyt vilkasta keskustelua. Tässä joitakin asioita, jotka ovat jääneet sanomatta. (Itse kirjaan palaan myöhemmin paremmalla ajalla.)

Taistolainen liike oli Suomen erikoisuus. Muualla Euroopassa ja länsimaailmassa radikalisoituva nuoriso meni muihin marxismin suuntauksiin, kuten Kiinan linjalle tai erilaisiin trotskilaisiin tai anarkistisiin puljuihin.

Marxismin paikka historiassa – selvittämätön asia toistaiseksi

Jos asiaa katsotaan kokonaisuutena, niin ensinnäkin on kysyttävä: kuinka marxismilla oli niin suuri vetovoima vielä 1970-luvulla, että etsivän nuorison valtavirta omaksui sen (muodossa tai toisessa) etsiessään maailmankatsomusta.

Uskoakseni se johtuu siitä, että marxismi oli kokonaisvaltainen maailmankatsomus. Se myös selitti hyvin pitkälle asioita, jotka nuorisoa pohdituttivat. Esimerkiksi imperialismin tai työttömyyden syyt tai Suomen historian kipupisteet.

Se ei kylläkään selittänyt uusia, aikakauden esiin nostamia ongelmia. Esimerkiksi tiedostaminen, keskustelukulttuuri, vieraantuminen ja yleensäkin ihmisenä olemisen perimmäiset ongelmat.

Se joka tapauksessa oli voimakas ideologia, josta hyvin paljon tulee jäämään myös ihmiskunnan aateperintöön. Monet ihmettelevät nykyään kuinka oli mahdollista, että nuorisosta 1960- ja 70-luvulla tuli kommunisteja. Aivan yhtä hyvin olisi syytä ihmetellä sitä, miten tietämätöntä ihmiskunta nykyään on 1900-luvun eniten maailmaa muuttaneesta ja keskustelua herättäneestä aatesuuntauksesta.

Suomettuminen – selvittämätön asia toistaiseksi

Sen jälkeen on kysyttävä: miksi Suomessa juuri taistolaisuus. Silloin tullaan suomettumiseen.

Syynä siihen, että Suomessa nuorisoliike poikkeuksellisesti omaksui brezhneviläisen ideologian, oli suomettuminen. Ja mikä oli suomettumisen syy?

Kollektiivinen itsepetos.

Sen kaikuja on nyt keskustelu, jossa taistolaisuutta lyödään kuin vierasta sikaa – koska halutaan peitellä oman, tai edustamansa puolueen, median tms. vastuuta suomettumisesta ja suomettamisesta.

Taistolaisuudesta on tullut ”fall guy”, syntipukki.

Mutta jos erittelisimme taistolaisuutta asiallisesti, niin toistan (tosin muistinvaraisesti) mitä Matti Puolakan puheenvuoro sisälsi joitakin vuosia sitten Marx-seuran keskustelutilaisuudessa:

Hyvää taistolaisuudessa oli seuraavat seikat:

  • Yhdysvaltain imperialismin vastustaminen (olihan Vietnamin sota, ja USA:n kauhistuttavat toimet Latilaisessa Amerikassa)
  • Marxismin opiskelu ja tutkimus
  • Kulttuurityö, laululiike, teatteri jne.
  • Ns. valkoisen valheen käsittely Suomen historiassa.

Huonoa oli:

  • Keskustelukulttuuri. Tai pikemminkin sen puute. Että vääristeltiin vastustajan kantoja, eikä ollut mielipiteenvapautta edes omissa riveissä. Esimerkiksi tilaisuuksissa ei sallittu kriittisiä puheenvuoroja eikä aatteellisten vastustajien julkaisuja tai lentolehtisiä sallittu jäsenistön edes lukea.
  • Sokea sitoutuminen Neuvostoliittoon.

Muistan tuosta tilaisuudesta miten hassunkurista oli, että Matti Puolakka, joka siis vielä 70-luvulla oli ”maolainen” (tosin hyvin kerettiläisesti mutta kuitenkin) piti parhaan puolustuspuheen taistolaisille, paremmin kuin kukaan ex-taistolainen itse.

Hän mm. sanoi senkin, että taistolaisten kutsuminen ”stalinisteiksi” on aivan väärin, se on valheellinen leimakirves. Kuten mielestämme myös sana ”maolaiset”. Sitä vain joskus joutuu käyttämään esimerkiksi siksi että suuri yleisö on niin tietämätön 1900-luvun aatteellisista väittelyistä ja niihin liittyneistä käsitteistä.

Suomen kerettiläiset ”maolaiset”

Suomen erikoisuus on myös se, että ns. ”maolainen” liike Suomessa (Marxilais-leniniläiset ryhmät eli MLR, 1973-77) oli aivan erilainen kuin mikään muu Pohjoismaissa tai länsi-Euroopassa. Itse mukana olleena tiivistän tuon erikoisuuden muutamiin pääasioihin:

MLR:n piirissä alettiin jo 1970-luvun alussa arvostelemaan Kiinan kulttuurivallankumouksen moraalifilosofista linjaa (”kansan palveleminen”, ”ehdoton epäitsekkyys”) ja tiedostamisessa tärkeimpänä pidettiin itsetuntemusta, ”pahuuden” lähteenä itsepetosta.

MLR:n piirissä omaksuttiin päinvastainen suhtautuminen keskustelukulttuuriin kuin mitä taistolaisilla oli: pidettiin kunnia-asiana mielipidevapautta ja sitä, että vastustajan kantoja ei vääristelty. Aatteelliselle vastustajalle oli annettava tunnustusta silloin kun tämä sen ansaitsi. Mitään henkilöön menevää panettelua ei sallittu. Julkaistiin taistolaisten parjauskirjoituksia omissa lehdissämme ja kutsuttiin heiltä alustajia tilaisuuksiimme. Samaa linjaa noudatettiin myös liikkeen sisäisissä väittelyissä, jotka olivatkin vilkkaita.

MLR:ssä harrastettiin rock’n rollia, klassista musiikkia, kaiken ihmiskunnan kulttuuriperinnön omaksumista ja rohkaistiin myös omaan kulttuurituotantoon. Meidän lauluissamme pohdittiin ihmiselämää, vähäisemmässä määrin oli taistelulauluja. Tunnettu esimerkki on Loirin Leino-levy, jonka sävellykset syntyivät MLR:n kesäleirillä 1977. Taistelulaulusta voisi laittaa esimerkiksi tämän Kaarlo Kramsun runoon tehdyn suomettumisen vastaisen humoristisen julistuksen.

Sama koski myös kuvataidetta ja runoutta.

MLR:ssä tuotettiin luultavasti parasta Neuvostoliitto-tutkimusta mitä Suomessa 1970-luvulla tehtiin. Niinpä Matti Puolakka ennustikin aivan oikein Neuvostoliiton romahduksen vuonna 1982. Max Jakobsonin ja suomalaisen konsensuksen mielestä ”kukaan ei voinut ennustaa”. Se ei pidä paikkaansa.

MLR:n piirissä syntyi uutta ajattelua. Se kehittyi vaiheittain aikakauden murroksen eri vaiheissa ja tuloksena on uusi historianfilosofia – tämän ajan suuri kertomus.

Todettakoon vielä että MLR lopetettiin tietoisella päätöksellä vuonna 1977, koska marxismi ei selvästikään kyennyt selittämään aikakauden esiin nostamia uusia ongelmia. Marxilais-leniniläis-maolaisen filosofian systemaattinen kritiikki ilmestyikin MLR:n seuraajan, Vaihtoehtoliike Idun julkaisemana vuonna 1982, teoksessa Matti Puolakka: Mikä ihminen on? – Marxismin kriisi, maailmanhistorian suurin käänne ja uuden maailmankatsomuksen välttämättömyys.

Mutta mitäpä noista – tämä on Suomen julkisuudessa toistaiseksi tuntematonta Suomen lähihistoriaa. Paljon perusteita on sanoa, että sensuroitua. Siitä emme ollenkaan yksinomaan, emmekä edes pääasiassa, syytä taistolaisia, vaikka heilläkin on asiaan osuutta.

Keskustelu lähihistoriasta ei ole päässyt edes alkuun

Tästä nyt kuitenkin näemme, että kun puhutaan lähihistoriasta, niin keskustelu siitä ei ole päässyt edes alkuun. Niiden, jotka nyt kysyvät ”kuinka se oli mahdollista”, olisi hyvä huomata, että nykypäivässäkin on paljon kollektiivista itsepetosta, ja tulevat sukupolvet saattavat kysyä meistä nyt: ”Miten se oli mahdollista.”

Kysytäänpä vaikka sitä, kuinka on mahdollista, että melkein puolet yhdysvaltalaisista uskoo vieläkin, että presidentinvaalit oli varastettu. Siinä on sama ilmiö.

Mutta yhtä hyvin voidaan kysyä: Miten oli mahdollista, että ilmastonmuutokseen herättiin niin myöhään? Miten oli mahdollista, ettei EU:n piirissä keskustella järkevällä tavalla EU:n ns. demokratiavajeesta. Miten oli mahdollista, että vuoden 2008 finanssikriisistä ei mitään opittu – tai jos nyt pandemian myötä aletaan oppia, niin miksi vasta nyt?

Kyseessä on syvällinen filosofinen ongelma. Mikä ihminen on? Miten ihminen tiedostaa? Mistä kollektiivinen itsepetos johtuu? Minkälainen uudistus tarvitaan opetuslaitoksessa, mediassa, somessa?

Vasta kun asetetaan tällaisia kysymyksiä, voidaan taistolaisuutta pohtia oikeudenmukaisella tavalla.

Suomessako ei tarvita totuuskomissiota?

Suomi oli 1970-luvulla ja 80-luvulla Leonid Brezhnevin henkinen puolisiirtomaa. Kuitenkin Suomi on ainoa Neuvostoliiton vaikutuspiirissä ollut maa, jossa ei minkäänlaista menneisyydenhallintaa – esimerkiksi totuuskomissiota – ole pidetty tarpeellisena.

Miksi sitä ei haluta? Varmaankin, koska olisi liian kivuliasta, ja monille johtaville poliitikoille – niin oikealla kuin vasemmalla – myös juridisesti pelottavaa alkaa penkomaan menneisyyden väärintekoja. Mutta toisaalta: muuta tietä eteenpäin ei ole. Menneisyydenhallinta on ainoa tapa kansakunnalle tervehtyä. Niin kuin se on yksilöllekin.

Koko aikakausi tulisi käsitellä kokonaisvaltaisesti ja rehellisesti mitään pimeimpiä puoliakaan unohtamatta.

Tarvitaan kollektiivista katharsista: niin älyllistä, yhteiskuntafilosofista kuin taiteellista asian käsittelyä. Syyttely ja omahyväinen ylpistely ei auta.

Kaikki kunnia ja arvostus jokaiselle ex-taistolaiselle joka pyrkii vilpittömästi ja rehellisesti pohtimaan menneisyyttä!

+4
HeliSantavuori
Helsinki

Uusi historia ry:n hallituksen jäsen ja Uusi historia -sivuston toimitussihteeri (sivuston toteutus ja ulkoasu mukaan lukien): https://humanpath.net. Oma sivusto, jossa esitellään mm. julkaisemiani kirjoja on täällä: http://helisusa.info.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu