Tunnustusta pitkin hampain suomettumisen ajan toisinajattelijoille

Jouko Aaltosen dokumentti Pieni punainen esitettiin Ylellä 7.5. ja on vieläkin nähtävissä Yle Areenassa.

Koska itsekin olin Joukon haastateltavana samoin kuin eräät muut Uusi historia ry:n jäsenet, on joiltakin osin puututtava dokumentin saamaan vastaanottoon mediassa – ja samalla hieman itse dokumenttiinkin.

Yhteistyö Joukon tiimin kanssa toki sujui hyvin, ja ymmärsimme että hänellä oli oma näkökulmansa ja ideansa minkä pohjalta elokuva syntyi. Lyhyesti: ohjaajaa kiinnosti historia (1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku) – meitä taas nykyisyys, joka mielestämme on, kuten Charles Lyell totesi, avain menneeseen. Tai kuten Hegel totesi: ”Ajan nuoli kulkee taaksepäin.” Kun aika kuluu, ja pöly laskeutuu, menneisyydestä piirtyy esiin olemus, se mikä siinä oli tärkeintä, olennaisinta. Kun ns. maolaisen liikkeen tarinaa katsotaan tuolta kannalta niin silmiinpistävä tosiseikka on se, että ainoa MLR:ssä vallinnut suuntaus, joka jotain uutta – ja mahdollisesti merkittävää – ajattelua on luonut, oli Matti Puolakan johtama suuntaus. Tämä on fakta, riippumatta siitä mitä noista uusista ajatuksista ollaan mieltä.

Lehdistön kommenteista Aaltosen dokumenttiin välittyy kuva, että kun nyt – pitkin hampain – annetaan tunnustusta Suomen ns. maolaisille suomettumisen ajan toisinajattelusta ja korkeatasoisesta neuvostoliittokritiikistämme, niin vieläkään tätä ei voida tehdä selkein sanoin ja reilusti. Kun samassa yhteydessä esitetään virheellisiä väitteitä ja mielikuvia, jotka leimaavat meidät hieman hörhöiksi, hihhuleiksi, ei tärkeiksi, silloin vältytään yhtään vakavammalta ja itsekriittiseltä Suomen lähihistorian pohdinnalta.

Suhteellisen asiallinen arviointi mielestäni löytyi Kulttuurivihkoista, kirjoittajana Elias Krohn.

Harmittavin juttu ennakkoluuloisuudessaan ja tietämättömyydessään oli valtakunnan päälehdessä. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006498774.html

Siinä Leena Virtanen väittää näin: ”Maolaiset … olivat sokeita Kiinan kulttuurivallankumouksen hirmuteoille.” Mielestäni ei dokumentista löydy aihetta tuollaiseen väitteeseen. Ei myöskään historiallisista tosiasioista. Pikemminkin päinvastoin.

Kun puhutaan 1960-luvun lopusta ja 1970-luvun alusta, voitaneen sanoa, että suurin osa Euroopan nuorisoa ja huomattava määrä myös sivistyneistöä laajemmin oli kiinnostunut, jopa innostunut Kiinan kulttuurivallankumouksesta, koska se näytti tarjoavan toisen tien, mahdollisuuden sille ettei sosialismi rämettyisi sellaiseksi kuin Neuvostoliitossa. Hirmuteoista ei tuolloin vielä juurikaan tiedetty.

Useimmat toimittajat eivät kenties tienneet sitä, että ainoa systemaattinen marxismi-leninismi Mao Zedongin ajattelun kritiikki on syntynyt juuri MLR:n ja Idun – eli Suomen ns. maolaisten – piiristä (Matti Puolakan kirjassa Mikä ihminen on? vuodelta 1982). Siinä olevien ajatusten ensimmäiset herätteet syntyivät jo 1970-71 liikkeen linjaväittelyissä. Ne koskivat nimenomaan toisinajattelijoiden ja/tai virheitä tehneiden kohtelua ja sitä moraalifilosofista linjaa johon se pohjautui. Eli marxismia yleensäkin.

Kyseinen kirja ja Puolakan myöhempi filosofinen tuotanto on tietääksemme myös ainoa yritys selvittää juuriaan myöten Kiinan kulttuurivallankumouksen katastrofaalisen epäonnistumisen syyt, samoin kuin yleensäkin sosialismin nousun ja tuhon syyt. Ilman tuollaista selvitystyötä ei uutta ajattelua voi syntyä – historia ei ala meistä.

Jos tästä ei mitään tiedetty, olisivat toimittajat voineet googlata ja helposti löytää tiensä sivustollemme, jossa näistä asioista on kerrottu. Samaten he olisivat löytäneet Helsingin sanomissa julkaistun Matti Puolakan muistokirjoituksen.

Suomen ”maolaisten” kulttuurinäkemys oli vastakkainen sille mitä Kiinan kulttuurivallankumous edusti

Asia, mistä itse elokuvaa tekisi hieman mieli moittia, on se, miten siinä on käytetty runsasta kuva-aineistoa Kiinan kulttuurivallankumouksen ajoilta, mm. julistetaidetta, oopperaa ja balettia.

On ymmärrettävää, että ohjaaja tunsi houkutusta näin dramatisoida elokuvaansa. Mutta niiden kannalta, jotka silloin oikeasti olivat mukana, se on valitettavaa, koska meidän taidekäsityksemme oli päinvastainen kuin se, mitä Kiinan kulttuurivallankumouksessa noudatettiin. Elokuvan kuvasto antaa siis hyvin virheellistä mielikuvaa siitä, mitä MLR (ja Vaihtoehtoliike Itu) oikeasti olivat.

Myönsimme toki, että Japanin vastaisen sodan ja sisällissodan oloissa Kiinan 20- ja 30- luvuilla politiikan ja taiteen samaistaminen oli jossain määrin oikein ja ymmärrettävää. Sosialistisessa maassa, jossa pyrittiin ihmisen lopulliseen, psykologiseen vapautumiseen, se oli mahdollisimman väärin ja eräs kulttuurivallankumouksen katastrofaalisen epäonnistumisen perussyitä.

Myös taistolaisen laululiikkeen mahtipontinen julistavuus oli meille vierasta, siitä huolimatta arvostimme joitakin sen parhaita saavutuksia, etenkin Chydeniuksen sävellyksiä. MLR:n omissa kulttuurituotteissa pääosassa oli elämän ja ihmissuhteiden pohdinta, ei poliittinen julistus.

Kulttuurin harrastus oli aivan keskeinen toimintamuoto. Luimme maailmankirjallisuutta, kävimme taidenäyttelyissä ja teatterissa ja kuuntelimme klassista musiikkia. Näin tehtiin myös Laukaalla vuonna 1977. Tuosta kesäleiristä on dokumenttiin mahtunut perusteellinen kertomus perunanviljelyn epäonnistumisesta (joka toki on hauska sinänsä), mutta kulttuurityöstä ja siihen liittyvistä lukemattomista keskusteluistamme ei mitään.

Katsoimme, että Suomen kaltaisessa kehittyneessä maassa pääongelma on vieraantuminen, ei aineellinen puute. Tuon vuoksi alettiin liikkeessämme ihmisiä rohkaista taiteelliseen itseilmaisuun. Laukaalla syntyikin korkeatasoista taidetta – mm. Perttu Hietasen sävellykset Eino Leinon runoihin, jotka Vesa-Matti Loiri myöhemmin levytti, ja jotka todella löysivät tiensä ”Suomen kansan suureen sydämeen”.

Laukaalla syntyi paljon muutakin musiikkia ja runoutta. Suurin osa on julkaistu vain monisteina ja demonauhoina. Riitta Fogelin runokokoelma ”Eilen minua ei vielä ollut” tosin ilmestyi WSOY:n kustantamana ja se sai varsin positiiviset arvostelut.

Laukaan kesän jälkeen MLR lopetettiin tietoisella päätöksellä, ja perustettiin Vaihtoehtoliike Itu (aluksi Kulttuurikerho Itu). Idun alkuaikoina kehotus omakohtaisesta taiteellisesta itseilmaisusta kantoi hedelmää. Hyvin pienestä ihmisjoukosta syntyi kuin tyhjästä kymmeniä kuvataitelijoita, säveltäjiä, sanoittajia ja runoilijoita.

Osa yo. artikkelista julkaistu myös Uusi historia -sivustolla humanpath.net. Sieltä löydät myös lisää MLR:n (marxilais-leniniläiset ryhmät 1973-78) ja Vaihtoehtoliike Idun (1978-90) historiikkia samoin kuin nykytilanteen, eli Matti Puolakan filosofisen universaalihistorian esittelyä.

Pieni Punainen. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jouko Aaltonen. Tuotanto: Illume Oy, 2020. Pituus 1 tunti 16 minuuttia.