Uutuuskirja kysyy: keitä me olemme, mistä tulossa, minne menossa, miten ja miksi?
Pertti Koskelan juuri ilmestynyt teos kartoittaa ihmissuvun syntyä, kehitystä ja varsinaisen nykyihmisen syntyä. Se on ensimmäinen osa teossarjassa joka on saanut nimekseen Ehdotus ihmiskunnan uudeksi historiaksi. Siinä tullaan käymään läpi koko ihmissuvun tie, eli syntyvaiheiden jälkeen myös tie esihistorian loppupuolen ja ns. historiallisen ajan kautta kohti nykyaikaa: ihmiskuntaa, joka joko tuhoutuu tai selviää yhdessä.
Maailmalla on tavattu kutsua Big History -teoksiksi kirjoja, joissa on pyritty luomaan uutta kokonaiskuvaa historiasta etenkin esihistoriatieteiden tekemien läpimurtojen valossa. Sellaiseen todella on suuri tarve, sillä kaikki mitä tiedämme ihmisen ja eläimen erosta, ihmissuvun syntyvaiheista, eri ihmislajien kehityksestä kohti nykyihmistä ja tiedostamistavaltaan nykyihmisen kaltaisen ihmislajin synnystä – kaikki se on mullistunut. Mullistuminen on tapahtunut asteittain jo 1950-luvulta alkaen, mutta mullistus se silti on: uudet tiedot kumoavat kaikki perinteiset historianfilosofiat, maailmankatsomukset, ihmiskäsitykset ja yhteiskuntateoriat. Silti ei kokonaisvaltaista, systemaattista yhteenvetoa ole syntynyt.
Tuon tuostakin ilmestyy artikkeleita, joissa hehkutetaan että ”nyt koko historia on kirjoitettava uusiksi” kun joku yksittäinen löytö on tehty. Mutta yksittäiset löydöt pysyvät yksittäisinä, jos ei ole olemassa yhtenäistä kuvaa, johon niitä voisi suhteuttaa. Se ”koko historia” joka olisi kirjoitettava uusiksi on usein jotain aivan epämääräistä luuloa siitä, mikä vallitseva historiakäsitys sitten olisi.
Selkein esimerkki tästä on David Graeberin ja David Wengrow’n teos The Dawn of Everything, joka ilmestyy suomeksi syksyllä. Erinomaisista ansioistaan huolimatta teos taistelee tuulimyllyjä vastaan väittäessään ensinnäkin arkeologien ja antropologien 50- ja 60-luvuilla kehittämää esihistorian vaihejakoa ”historiaksi” (jonka he nyt haluavat kirjoittaa uusiksi). Todellisuudessa tuo vaihejako (ryhmä, heimo, päällikkökunta, valtio) on jo kauan sitten tutkijoiden mukaan osoitettu aivan riittämättömäksi ja virheelliseksikin sen tiedon valossa, jota koko ajan karttuu lisää. Myös Jared Diamond, joka tukeutuu tuohon jakoon menestysteoksissaan, toteaa että se on riittämätön ja pulmallinen.
Koskelan teoksessa kommentoidaan joiltakin osin Graeberin ja Wengrow’n teosta, vaikkakin hänen kirjansa keskittyy ajanjaksoon jonka Graeber ja Wengrow’ sivuuttavat keppoisasti ja mielestäni epärehellisesti.
Koskelan teos perustuu suomalaisen filosofin, Matti Puolakan (1947-2018) luomaan historianfilosofiaan, jossa ihmissuvun tie jaetaan vaiheisiin mm. järjestäytymistavan perusteella. Siinä tukeudutaan uuteen ja omaperäiseen, vaikkakin varsin yksinkertaiseen, yhteiskunnan määritelmään. Yhteiskunnan määrittely on samalla ihmisen (ihmislajin) historiallista määrittelyä, sillä yhteiskunnan syntyessä syntyi mieleltään ja tiedostamistavoiltaan kaltaisemme nykyihminen. Yhteiskunnan synnyllä tarkoitetaan tällöin metsästäjä-keräilykulttuurin heimon muodostumista noin 60 000 vuotta sitten (vaikka merkkejä siitä oli jo aikaisemmin). Koskela/Puolakka kutsuvat sitä myös protoyhteiskunnaksi.
Keskinäinen, eli oikeudenmukainen jako käynnisti ihmistymiskehityksen
Ihmissuvun synnyssä olennainen tekijä tällöin oli keskinäinen jako. Tämän pani ensimmäisenä merkille eteläafrikkalainen antropologi Glynn Isaac 1970-luvulla. Hänen teesinsä siitä, että keskinäinen työn- ja ravinnonjako loi ihmissuvun, oli tekijän mielestä käänteentekevä, mutta sen merkitystä ei ole täysin ymmärretty, koska filosofian johtama monitieteellinen tutkimus – eli historianfilosofia – puuttuu esihistoriatutkimuksesta. Hiljattain edesmennyt Richard Leakey referoi Isaacin tutkimuksia ansiokkaasti lukuisissa teoksissaan 1970- ja 1980-luvuilla, mutta sen jälkeen Glynn Isaacin teoreettinen panos on alkanut unohtua.
Noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten muodostuneissa Homo-suvun laumoissa oli, toisin kuin millään muilla eläimillä, kaikkia lauman yksilöitä koskevia käyttäytymissääntöjä. Siihen pakotti työnjako, joka johtui uudesta toimeentulotavasta: kun jotkut kahdella jalalla kävelevät apinalajit siirtyivät metsämailta savanneille, oppivat toiset (lähinnä urokset) etsimään haaskoja, myöhemmin metsästämään. Naaraat, pienet lapset ja vanhukset keräilivät.
Tämä merkitsi, että saalista ja keräilyn tuotteita oli jaettava kaikille lauman jäsenille. Myös niille yksilöille, joiden kanssa oli kilpailuasetelma, tai joille syystä tai toisesta ei olisi halunnut antaa mitään. Muuten koko lauma olisi tuhoutunut. Keskinäinen jako edellytti siis oikeudenmukaista jakoa.
Ihmistymiseen liittyvät piirteet kehittyivät tämän jälkeen tasaisesti noin 2,5 miljoonan vuoden aikana. Myös meidän käyttäytymistämme säätelevä geenipooli kehittyi silloin. Keitä me siis olemme? Olemme apinaihmisiä, joille taistelu vallasta erityisesti lähipiirissä on geeneissä, mutta myös kyky harkita koko lauman / yhteiskunnan / lajin kokonaisedun kannalta asioita ja suhteuttaa ne omiin välittömiin mielihaluihin ja impulsseihin.
Yhteiskunta synnytti nykyihmisen
Varsinaisen nykyihmisen synnytti yhteiskunta, eli metsästäjä-keräilijöiden heimo. Samojen sääntöjen piiriin kuului nyt ihmisiä, jotka eivät olleet jokapäiväisen toimeentulon hankkimisessa riippuvaisia toisistaan. Ravinnonhankinta nimittäin edelleen tapahtui pienissä ryhmissä, jotka kuitenkin olivat osa isompaa kokonaisuutta – heimoa. Sääntöjä oli tärkeä vahvistaa riiteillä, symboleilla, koristautumisella, taiteella. Vaikka muillakin eläimillä on jonkinasteista kieltä ja jopa symbolien tajua, niin vain ihmisellä on oikeudenmukaisuutta koskevia yleiskäsitteitä. Ne syntyivät tuosta samasta tarpeesta, joka oli oikeudenmukainen jako. Inhimillinen symbolikieli mahdollisti kumulatiivisen, kaikenpuolisen kehityksen.
Sivilisaatiot syntyivät, kun kokonaiset erilaiset talousalueet ryhtyivät säännölliseen yhteistyöhön (työn- ja hyödykkeiden jakoon) keskenään. Tämä tapahtui esihistorian loppupuolella, jolloin syntyi erilaisia paikalleen asettuneita yhteisöjä mm. kalastuksen, alkeellisen maanviljelyn tai puutarhanhoidon ja karjankasvatuksen perustalle.
Nyt samojen sääntöjen piirissä oli ihmisiä, jotka eivät olleet edes tuttavien tuttavia keskenään, mutta jotka kuitenkin olivat – enemmän tai vähemmän – riippuvaisia koko yhteiskunnan piirissä tapahtuvasta työnjaosta.
Sivilisaatioiksi kutsutaan usein ensimmäisiä korkeakulttuureja, mutta Koskela/Puolakka siis määrittelevät sivilisaation eri tavalla. Sivilisaatioista alkoi tie kohti yhtenäistä ihmiskuntaa, jossa samojen sääntöjen alaisina ovat kaikki lajimme jäsenet. Mutta tuo kertomus siis kuuluu vasta tuleviin kirjasarjan osiin.
Lihaa luiden ympärille
Kun yrittää kertoa koko historian kahdessa liuskassa, käy näin: esiin piirtyy vain paljas runko, luuranko jos sitäkään. Silti tämä luuranko on se, jonka varaan historian moninaiset pikkuluut, nivelet, hermosolut ja lihakset voidaan rakentaa. Koskelan teos tekee sen siis ensimmäisten ihmissuvun vaiheiden osalta.
Teos alkaa ihmissuvun evoluutiopsykologisista juurista, ts. siitä miten kehittyneillä eläimillä on paitsi kulttuurievoluutiota, niin ennen kaikkea moraalievoluutiota, ja miksi tuollaisen erotuksen tekeminen on tärkeätä.
Kahden ja puolen miljoonan vuoden kehitys käydään myös läpi yksityiskohtaisesti ja osoitetaan, miten nimenomaan uusi toimeentulotapa vaikutti ihmismäisten piirteiden kehitykseen (puhekyky, aivojen kasvu, anatomiset muutokset), eikä esim. työkalujen kehitys niin kuin aikaisemmin on oletettu.
Metsästys-keräilykulttuurin heimon synty esitetään kiehtovan seikkaperäisesti tuloksena beachcombing-kulttuurista ja kahden sitä harrastaneen populaation yhdistymisenä. Beachcombing tarkoittaa tässä yhteydessä meren antimien keräilyä rannikolla. Termi on peräisin siitä, miten hiekkarannoilla on keräilty haaksirikkoutuneista laivoista rantaan ajautuneita ”meren antimia” – siis eräänlaista rantarosvoilua.
Tämä(kin) osuus sisältää välttämättä spekulaatiota. Todistus löytyy filosofiseen yleisnäkemykseen pohjautuvasta loogisesta päättelystä, ei mistään fossiili- tai tarvekalulöydöstä. Olennaista on silloin arvioida, onko muodostunut kuva johdonmukainen, ja löytyykö selvää konkreettista faktaa, joka käy sitä vastaan. Toki on myös oltava valmis käymään koko looginen rakennelma läpi uudelleen, jos löytyy todisteita jotka sen selvästi romuttavat.
Yhteiskunnan syntyä todistetaan teoksessa myös negatiivisen esimerkin valossa: serkkumme neandertalilaiset eivät kehittäneet yhteiskuntaa ja siinä syy niiden tuholle. Myös tämä teesi käydään läpi tarkasti uusimpaan tutkimuskirjallisuuteen vedoten.
Empiiristen faktojen läpikäyntiä täydentää kriittinen argumentointi joidenkin tunnetuimpien kirjoittajien näkemyksiä kohtaan, esimerkiksi Richard Leakey, Jared Diamond, Frans de Waal, Francis Fukuyama, Yuval Noah Harari sekä mainitut Graeber ja Wengrow.
Kiinnostava vertailukohta esitetylle yhteiskunnan määritelmälle on teoksen lopussa julkaistu erillinen artikkeli siitä, miten sosiologian piirissä on kokonaan luovuttu yhteiskunnan määrittelystä. Sen voi lukea myös täältä.
Neljäs luku muodostuu esseestä Ihmisen ja eläimen ero. Siinä aihetta käsitellään niin moraalifilosofian kuin joidenkin kaunokirjallisuudesta löytyvien esimerkkien valossa.
Teos sisältää myös minun kirjoittamani erillisen artikkelin, jossa esitellään puolakkalaisen historianfilosofian filosofisia perusteita ja historian vaihejakoa joka yhdistää yhteiskuntaevoluution, moraalifilosofian ja toimeentulotavan.
Tulossa kiehtova väittelysyksy
Teoksen on kustantanut Uusi historia -yhdistys. Seuraava osa kirjasarjasta tulee käsittämään esihistorian loppupuolen ja historiallisen ajan alun, eli saman historiallisen ajanjakson kuin Greaber ja Wengrow’n teos. Sen ilmestymistä suomeksi Uusi historia -yhdistys juhlistaa, jos ei vielä valmiilla kirjalla, niin ainakin samaan aihepiiriin liittyvillä artikkeleilla.
Tiedossa on siis kiehtovan kiinnostava, asiallinen ja innostava väittelysyksy kaikille niille, joita huolettaa ihmiskunnan selviäminen, jotka haluavat oppia historiasta ja tietää keitä me olemme, mistä tulemme, minne menossa, miten ja miksi?
Koskelan teoksen esittelyä myös täällä.
Ihmisen historiaa voi ehkä yrittää nähdä eläinlajeista, jotka parhaillaan ovat täällä. Tietynlaista jatkumoa on, jonka eräässä päässä, on meidän lajimme.
Rakentuminen tapahtuu aina suhteessa siihen, millä ympäristössä pärjää, ja mihin pärjäämisen polut vievät. Osa pärjäilee enemmän onnistumalla keskinäismittelöissä ja lajienvälisissä skaboissa. Osa lajeista pärjää johonkin muuhun perustuen. Kirjo jatkamisen eväistä ja keinoista on laaja.
Yksisoluiset pärjää melko itsenäisesti. Ainakin näitä lajeja on, jopa sellaisena, että elinikä on hyvin pitkä, kun yksilöt kykenevät uusiutumaan.
Yksilöstä lähtee isompiin liitymiset, ja jossain vaiheessa isomman jäsenistön merkitys korostuu suhteessa ympäristöön, ja lauman sisälle, jolloin syntyy lisää merkityksellisiä huomioitavia.
Tuosta voi tosiaan laajentaa ihmisenä olemisen ideaa lisää kohden ympäristökytkentäisyyttä. Vaikutamme muihin ja ympäristöömme, jolloin se mitä saamme aikaan, tosiaan vaikuttaa, kun on osin tehty vaikuttavaksi, ja toisaalta sama, epäsuorasti.
Polku tavallista laajempaan kulttuuriin ts elämänpiirin valmistamiseen, ja epäsuoraan tuottamiseen, ja läjätystä (aikaansaatu) yhä painotetummin elämiseen, toteutuu väistämättä lajeilla (ja sen yksilöilläkin) hiukan eri tavoin. Jonnekkin asti on tietyssä vaiheessa saatu päästyä. Näkyy vaikka tämänhetkisesti.
Otsikon kysymys on kieltämättä hyvä.
Aiheesta tulee vähän mieleen se, että etsitään elämää Avaruudesta, vaikka nähtävänä on vaikka kuinka paljon ilmentymää tästä.
Ilmoita asiaton viesti
Ihmiskunnan historia on merkityksetön Kosmoksen mittakaavassa. Ihmiskunnalla ei ole mitään merkitystä kuin itselleen.
Terve lähtökohta on myöntää, että olemme yksi eläinlaji muiden joukossa joskin äärettömän itsekäs, raaka ja typerä.
Ilmoita asiaton viesti
Näkemyksesi on ”vähän” nihilistinen. En kovin varmasti sanoisi noin. Vinkkeli on kuitenkin hyvä ja luo mm kontrastia. Tällainen on ihmiselle ominainen kyky.
Näkemystäsi toteutuu jonkun verran, joten sen taakse voi ajatella löytyvän tukea. Ihmisen (eläimen) tapauksessa, tämäkään ei välttämättä merkitse kaikkea.
Jos päättää elää (+ joutuu elämään) sidotusti tietyllä tapaa, tai sidosta ei osaa kyseenalaistaa, tai ei voi sitä tehdä, determinaatiota pukkaa.
Determinaatio tuollaisena tarkoittaa paitsi vankeutta, myös olemisen varmuutta. Ollaan vaikutusten armoilla tai niiden tukemana, miten tämän haluaakin sanoa.
On joka tapauksessa jotain aitoa tukipilaristoa, joka voi pitää paikoillaan, ja toisaalta asioita, jotka (voi) saattaa liikkeeseenkin. Liikettä kuvaavaan vaikutukseen, ei ole yleensä tapana liittää tukipilari-sanaa, tosin idea tällaisesta, on joiltain osin samaa merkitsevä.
On oleminen mahdollisena, sekä liike kohden toista olemista. Kun muuta ei välttämättä ole olemassa, eikä aiheuttamassa erityisempää, … muusta ei tosiaan tarvitse alkaa haikaillakkaan. Sitä ei myöskään tehdä, jos tarkkoja ollaan.
Elämää voisi ajatella liikkeenä, poikkeuksena, tai virheenä, jotka saa toimimaan, mikä täräyttää jollain tuntemuksella vasten muuta. Ollaan enemmän tai vähemmän hajalla, tai hajallaolo näkyy (tuntuu) ajoittaisesti enemmän tai vähemmän, ts jotain hankalaa tai hyvää on kokeutumassa (törmäys, kitka).
Kokeutuminen on hyvä sana, sillä näihin liittyy tajuttavammaksi asettautuva rintama, ts hankausalue, ja siten useampia vaikuttujia. Kokeminen on yksipuolista (yksitulkintaista) rintamaulottuvuutta. On erityisesti jonkin ulkoisen vaikutus suhteessa itseen. Kokeutuminen taas tuo mieleen yhteyden muutakin, mutta vaikutus aiheutuu myös siitä, miten on itse suhteessa muuhun. Kokeutuminen voisi olla kuin vaikuttumista, mutta vaikuttaminen taas olisi jonkun toisen yksipuolisuusajatteluun viittaavaa.
Oleellista on sanoa, että voi tarkastella maailmaa enemmän erillisyydestä käsin, tai sitä painottavasta vinkkelistä, tai olla osa koettavaa kenttää, jonne itse tuo osansa, ja sen mukaisesta on yhteisempi sen jokin kanssa.
Kun mennään täysin suljettuun tilaan suhteessa muusta, puhutaan jostain nihilistisemmästä, missä tosiaan on sitä olemista ja tapahtumaköyhyyttä. Tällä tavoin tarinoiden voi ymmärtää elämän nihilistisen puolen olemassaolon mahdolliseksi, joka voi olla rikas, mutta eri lailla.
Elämisen meininkiä on vaikea purkittaa. Johonkin kuvaukseen siitä tyydyttävä. Mitä saa milloinkin. Aihe menee jotenkin filosofiseksi, ja näissä olen vähän arkinen ajattelija / fiilistelijä.
Yksilön voi sanoa olevan ainoa olemassaoleva vaikuttuva ja vaikutusta ilmentävä kanava muualle, joskin tällaisen äärellä on meistä jokainen. Voi korostaa kaikkia, ja toisaalta erityisesti sitä, keiden tai minkä kautta kaikkeus näkyy, millekin olemisen tasolle. Yksilöt lisäksi vaihtelevat jonkin verran, näitä olemisen tasoja.
Se on minusta selvää, että liian pitkälliset positioitumat ovat surkasteisia, oli kyse sen muodosta jos toisesta. Kyseessä on tietysti vaikka se pysähtyneisyys, ei-liike. Tällainen köyhyys ja sen kokeminen, voi toisaalta laittaa toimimaan, tosin ainoaksi vietynä, … Joku voisi puhua arkisesti hengityksestä ja sen tarpeesta, mikä on keuhko-olioille aika merkityksellistä. Vastakohtaa on tietysti ähkyisempi tukkoisuus jostain ja vain sitä jotain.
Ilmoita asiaton viesti
…Mieheksi ja naiseksi ”hän” meidät loi, n 2000-vuotta sitten kuudessa päivässä…?
– Eikös jotenkin näin ja em. ajassa tapåhtunut…?
Ilmoita asiaton viesti
Täällähän näyttää operoivan palstan juha -ketju. Mukava kun kaima Hämäläinen tuli hetken poissaolon jälkeen taas näkyville. Jo ennättikin miettiä, mistä on kyse?
(1) Hämäläinen iski perustavan oletuksen, premissin pöytään. Samoilla linjoilla. Ihmisen fyysinen puoli – ja oppimisen valtaosa – perustuu aivan samoihin oppimisen muotoihin kuin koiralla tai vaikkapa laakamadolla.
(2) Myllärinen iski pöytään varsinaisen oivalluksen, ainakin itselleni. Hän kirjoitti: ”Determinaatio tuollaisena tarkoittaa paitsi vankeutta, myös olemisen varmuutta. Ollaan vaikutusten armoilla tai niiden tukemana, miten tämän haluaakin sanoa.”
No Varila jatkaa: Perustavin kausaliteetti on, tosin moninaisten verhojen takana, on varmaankin yleensä hyvin fyysinen. Emotionaalisen ja tiedollisen oppimisen myötä perustavimpaan kausaliteettiin taitaa a) haaroittua useampia toimintapolkuja, b) synergisyyttä sekä c) asetelmallisuus – voimatekijöiden konstellaation tajua ja dramatiikkaa.
Ilmoita asiaton viesti
”Perustavin kausaliteetti on, tosin moninaisten verhojen takana, on varmaankin yleensä hyvin fyysinen.”
Aine pakkaantuneena, tuo mukanaan painovoimaa, tosin pakkautuneisuutta täytyy olla paljon, että painovoimavaikutus on suuri. Maapallolla pysyy jo kohtalaisesti, ihmisenä, eikä toisaalta ihan noin vain karkailla.
Kun massojen välisistä voimista mennään pienempien osasten voimiin… voimat menevät toiselle tasolle, mitä niihin liittyvien olioiden massoihin tulee. Näin voi perusfysiikkaa ymmärtää, tuntematta sitä kovin tarkasti kvanttifysiikan (jne) osalta.
Makromaailmassa on murkulaa, mutta vikkelyys on pienemmissä osasissa. Voimaa isona, suhteessa pienimassaiseen … johan lähtee. Tässä fysikaalista jatkumoa, eräällä tavalla kuvattuna.
Järkevää voisi joskus redusoida maailma voimiin, ja voimanalaisiin, jotka tuottavat muualle voimavaikutusta, yhdessä muiden vastaavien pakettien kanssa, jossain koko ja mätsäävyys -suhteessa. Tässä eräs todellisuuden rautalankamalli.
Massan suhteessa, voimavaikutuksellisuus ympärillä oleviin kasvaa. Maa massapakettina, ei kuitenkaan ole vain sitä, mitä esim ihminen on.
Ihminen omaa samanlaisen massavaikutuksen ympärilleen, tosin tämä on sen verran pientä Maapallon yhteydessä, että vaikutusta ei useimmiten tarvitse juuri huomioida, kunhan voiman olemassaolon muuten osaa arvata, yleisfysikaalisin perustein.
Ihminen luo voimia, mutta ehkä vikkelämuotoisemmassa ja kompleksisemmassa yhteydessä, kuin mitä Tellus massasumana tekee. En tarkoita, että Telluksenkaan tarvitsisi olisi vain massaa, ja sen aiheuttamaa painovoimaksi kutsuttavaa ilmiötä. Siihen liittyy ulottuvuuksia, jotka menevät massavaikutuksen ohi, samalla tapaa kuin ihmisen tapauksessa.
Kun mennään kompleksisiin voimavaikutuspaketteihin,… puhutaan esim sosiaalisuudesta, ja eliöille kuuluvista perustoimintoiminnoista. Kun ollaan kiikkerämmin kuin pelkkä massa, aika selkeää, että liiketilallisuus on vähän vastaavanlaisesti toista.
Ihmisyyteen liittyy valmius rakentaa tällaisia kuvia todellisuudesta, melko vähillä tiedoilla. Kuvauksessa voi nähdä jotain maailmaan yhtenäisyyttä tuovaa, jonkin tason kuvauksena, tai sitten ei. Tämä riippuu siitä virityttyneisyydestä, ja virittyneisyyden valmiudesta, joka lukijalle on mahdollinen, tai sitten vähemmän liityttävä.
Kuvauksiin liittyy myös mätsäävyytensä. Tämä viesti voi jonkin verran tarrata, ainakin joistain kohdin, tai isommin, ja toisaalta olla allergeenisemmassa roolissa, pienosia tai kokonaisempaa pakettia koskien.
Pidän itse tällaisista rautalankaviritelmistä. Mitä kokemusmaailma muuten on… ei nämä aina tällä tavoin mieleen tule. Ehkä sitä on hyvä sukkuloida tosiaan muullakin tavoin resonoivan mahdollisesti. En tarkoita, että tällaiset olisivat suoraan pois muulta.
Ilmoita asiaton viesti