Ylistys Amerikalle

Tämä on ylistyspuheeni Amerikalle. Se on hieman sekava ja monimielinen.

New York Times

Areenassa oli joitakin vuosia sitten 3-osainen dokumenttisarja New York Timesista. Se kertoi lähinnä heidän suhtautumisestaan Trumpin presidenttiyteen, mutta myös siitä miten some kuristi perinteistä mediaa. Miten Amerikan ikoni, New York Times, joutui myymään ylimmän kerroksen NYT -buildingistä, koska ”Facebook vie mainostulot”.

Toiseksi, miten journalistien työtahti oli internetin vuoksi tullut aivan kauhean kiihkeäksi. Esim. kun ennen julkaistiin lehden aamupainos ja dead line oli sitten joskus yöllä, niin nyt piti koko aika julkaista. Se oli itse asiassa sydäntä särkevää, koska minä olen sielultani journalisti ja jotenkin osasin eläytyä siihen, miten heidän työ oli muuttunut. No.

(Veljeni joka oli 70-luvulla Uuden Suomen toimittaja, tosin kertoi että kun aamuvuoro tuli töihin, piti potkia pois sammuneita yövuorolaisia tieltä. Mutta tämähän sitten muuttui, se oli sitä aikaa se.)

Tuo dokumentti jäi mieleen myös monella muulla tapaa. Tarkoitan: ei jokainen dokumentti tuolla tavalla jää mieleen.

Seuraan Twitterissä Maggie Habermania, jonka bongasin tuosta dokumentista. Hän on Valkoisen talon kirjeenvaihtaja ja hänen erityistehtävänä on edelleenkin seurata Trumpia – hänellä siis oli suhteita sisäpiiriin jotka vuosivat tietoja ja jossain muodossa tuo seuranta jatkuu.

Siellä on toimittajissa paljon ns. liberaaleja, joita kai Amerikassa sanottaisiin ”vasemmistoksi”, mutta eivät he silti ole ihan bernieläisiä välttämättä. Minä jotenkin diggaan heitä, tunnen samuutta siinä mitä he etsivät, kysyvät, yrittävät.

Samalla tunnen olevani aivan toista maata filosofisesti, eli aristoteelis-hegeliläis-kantilanen, kun he taas ovat ”puisevia anglosaksisia empiristejä” tai ”induktioaaseja” (Engelsin sanoin).

(Olisi eri asia sanoa ”puolakkalainen” mitä tietysti olen, mutta koska he eivät siitä voi mitään tietää, niin korostin tuossa vain tunnettujen filosofisten suuntausten rajalinjoja.)

He ovat ihanan vilpittömiä, ja ihanan empiristisiä ja ihanasti tosiasioiden puolella. Mutta mikä olisi totuuskäsite, siitä he eivät filosofoi.

Yli Atlantin

Haluaisin päästä New Yorkiin joskus. Mieluiten laivalla, koska haluaisin tunnelmoida myös toisen maailmansodan aikaista taistelua Atlantista. Haluaisin asettua niiden merimiesten asemaan, jotka tiesivät että koska tahansa voi tämä tankkilaiva räjähtää ja me kaikki palamme poroksi. Ja jotka siitä huolimatta, kerta toisensa jälkeen lähtivät matkaan, koska Hitler piti pysäyttää. Toisaalta haluaisin samaistua orjien matkaan, vaikka on vaikeampaa kuvitella itsensä sinne ruumaan kahleisiin. On todella vaikeampi käsittää heidän kohtaloaan.

Silti, haluaisin ylittää Atlantin meritse, en lentokoneella.

Toki haluaisin mukavan hytin jne. en mitään merihätää. Tämä on ajatus-samaistumista, ei muuta. Muu olisi älytöntäkin.

Amerikka oli kokeilu

Amerikka on kiehtova maa. Se on niin monenlainen ja sieltä on tullut niin mitä tahansa kaikkea. Rock musiikki, musta juurimusiikki, länkkärit, hippiliike jne.

No, nyt tuli Trump.

Amerikkaa on vaikea käsittää, etenkin sitä uskonnon voimaa siellä, ja sitä ristiriitaa mikä on vapaamielisyyden ja ihan käsittämättömän puritaanisuuden kanssa.

Amerikka on sekoitus Euroopasta. Siitähän se sai alkunsa kun Euroopasta lähdettiin pakoon uskontovainoja – ensin. Sitten ihan puutetta ja työttömyyttä.

Amerikka oli tietyllä tavalla kokeilu, koska siellä ei ollut historiallisesti muodostunutta järjestelmää, vaan siellä oli siirtolaisia jotka sitten joutuivat tekemään järjestelmän tyhjästä. Siitähän he nyt ovat ylpeitä. He kuitenkin rakensivat eurooppalaiseen valistusajatteluun, että eivät ihan tyhjästä tulleet.

Nyt Amerikka on tullut takaisin, väittää Joe Biden. Mutta ei me haluta imperialismia, ei Amerikan ylivaltaa siinä mielessä. Se on ohi.

Ja onko Amerikka joku demokratian mallimaa, sekin on aika ohut väite.

Silti: Amerikan sielun löytäminen kiinnostaa minua.

Amerikka ei saisi enää olla imperialistinen. Siitä pitäisi tulla kansakunta muiden joukossa. Tavallaan, ei Amerikka saisi ”johtaa” enää. Kun sillä on ydinaseet ja mieletön sotilasmahti, niin eihän se ole oikeutus ”johtamiseen”, vaan sen pitäisi olla, että olisi löydetty joku tapa vastata demokratian kriisiin.

Se, joka kykenee itsekritiikkiin, kykenee olemaan isetuntoinen. Se tulee johtamaan.

Katsotaan kuka ensin pystyy, Eurooppa vai Amerikka?

Sitä odotellessa voimme nauttia Dean Martinin lempicocktailin:

Ota lasi, laita siihen vermuttia ja hölkytä sitä vähän. Heitä se sitten pois ja kaada päälle giniä.