Ukraina ja Moldova kuuluvat jäsenehdokkaiksi, mutta myös EU:lla on uudistumisen paikka

EU-maiden johtajat ottavat tänään alkavassa Brysselin kokouksessaan kantaa Ukrainan, Moldovan ja Georgian EU-jäsenyyshakemuksiin. Oletettavaa on, että komission viime viikon esityksen mukaisesti Ukraina ja Moldova saavat jäsenehdokkaan statuksen, ja Georgialta vielä edellytetään joitakin lisätoimia. Tämä on oikea ja linjakas päätös. 

Nämä maat haluavat osaksi länttä. Niiden polkua kohti Europan unionia on tuettava, vaikka varsinaiseen jäsenyyteen on vielä pitkä matka. 

Olemme kaikki saaneet todistaa, kuinka sitkeästi ja urheasti Ukraina taistelee itsenäisyyden, vapauden ja demokratian puolesta ylivoimaista hyökkääjää vastaan. Samaan aikaan sen pieni naapurimaa Moldova, Euroopan köyhin 2,6 miljoonan asukkaan maa, on ottanut vastaan yli 100 000 Ukrainan pakolaista. On selvää, että tämä on tehnyt syvän vaikutuksen EU-maihin, ja lisännyt halua ottaa maat osaksi Euroopan unionia hyvinkin nopealla aikataululla. 

Näin Euroopan unioni on perinteisestikin toiminut. Sen tavoitteena on Euroopan demokraattinen yhdentyminen. Esimerkiksi Kreikan (1981) sekä Espanjan ja Portugalin (1986) EU otti jäsenekseen pian niiden vapauduttua diktatuurista ja halusi tällä tukea maiden demokratiakehitystä. Sama pätee myös rautaesiripun murtumista seuranneeseen vuoden 2004 isoon itälaajentumiseen, ja sitä jatkaneisiin 2007 Bulgarian ja Romanian, sekä 2013 Kroatian jäsenyyteen. 

Tämän jälkeen Euroopan unionista on kuitenkin tullut selkeästi varovaisempi uusien jäsenyyksien kanssa. Tähän on syytäkin: osa maista otettiin aikanaan jäseneksi selkeästi liian keskeneräisenä, ja niiden hallinnolla on vieläkin vaikeuksia täyttää EU:n edellyttämää tasoa. Toisaalta muutama maa on lähtenyt luisumaan pois EU:n perusarvoista takaisin kohti autoritääristä hallintoa, eikä meillä ole ollut säännöissä kunnon välineitä puuttua tähän. Peruspalikat EU:n arvojen, sääntöjen ja yhteisen linjan osalta on syytä saada selkeästi parempaan asentoon ennen uusia laajentumisia. 

EU-sääntöjen mukaan jäsenyyttä voi hakea jokainen Euroopan valtio, joka kunnioittaa EU:n demokraattisia arvoja ja sitoutuu edistämään niiden toteutumista. Tullakseen hyväksytyksi maiden on täytettävä ns. Kööpenhaminan kriteerit, eli niillä täytyy olla vakaat hallintoelimet, joissa oikeusvaltioperiaate, demokratia ja ihmisoikeudet turvattu, sekä toimiva markkinatalous ja myös kyky suoriutua jäsenyyden tuomista velvoitteista. 

Kun Suomi, Ruotsi ja Itävalta aikoinaan hakivat EY-jäsenyyttä, kyseessä oli kaikkineen muutaman vuoden prosessi. Maat olivat hallinnon, demokratian ja talouden puolesta täysin valmiita jäseneksi. Sama pätisi nykyään Norjaan, Islantiin, Sveitsiin ja toki myös Iso-Britanniaan, jos ne päättäisivät hakea jäsenyyttä.

On selvää, että samaan aikaan kun Ukraina, Moldova ja ehkä kohta Georgiakin toivotetaan avosylin tervetulleeksi Euroopan unioniin, jäsenyyskriteereistä ei voida tinkiä. Se tarkoittaa, että matka jäsenyyteen on vielä kovin pitkä. Ukraina on Venäjän massiivisen hyökkäyksen ja miehityksen kohteena. Sota on saatava loppumaan. Sen jälkeen edessä on valtava jälleenrakennus. Yli 40 miljoonan asukkaan maan ottaminen EU-jäseneksi on suuri askel, ja tarkoittaa että sitä ennen Ukrainassa täytyy tapahtua todella paljon kehitystä. Kuten myös Moldovassa, vaikka se pieni maa onkin. 

Samalla on katse käännettävä myös niihin maihin, jotka ovat paljon pitempään, osa jo toistakymmentä vuotta olleet pyrkimässä Euroopan unioniin. Jösenehdokkaaksi on jo aiemmin hyväksytty Albania (2014), Montenegro (2010), Pohjois-Makedonia (2005), Serbia (2012) ja Turkki (1999). Lisäksi Bosnia-Hertsegovina on jättänyt jäsenhakemuksen vuonna 2016, mutta sitä ei ole hyväksytty jäsenehdokkaaksi. Myös Kosovolla olisi tähän haluja. 

Kun Euroopan unionissa on kohta kymmenkunta uutta jäsenehdokasmaata, pakottaa se vakavasti pohtimaan EU:n tulevaisuutta myös tästä näkökulmasta. Junckerin komission esittäessä viisi vuotta sitten 5 vaihtoehtoista visiota Brexitin jälkeiselle, silloin tosin 27 jäsenmaan EU:lle, niistä yksi oli ”kaksitahtinen” Eurooppa. Siinä osa jäsenmaista voisi tehdä tiiviimpää yhteistyötä ja muut tulisivat mukaan aikanaan kun olisivat valmiita. Nyt tätä rakenteellista pohdintaa eri vaihtoehtojen pohjalta ei ole enää käyty, mutta syytä olisi. Jos jatkossa puhutaan pitkälti yli 30 maan yhteisöstä, on Euroopan unionin sääntöjä ja rakenteita syytä lähteä uudistamaan myös tätä ajatellen. Uudistamisen tarvetta on siis paitsi jäsenehdokkailla, myös EU:lla itsellään.