Kohti talvisotaa, osa 18

On hienoa saada juttusarja valmiiksi tänään, 30.11.2019. Otan nyt käsittelyyn tutkimuksen viimeiset sivut ja lopputulokset.

Viro, Latvia ja Liettua eivät saaneet omaa Jartseviaan. Moskova käsitteli Suomea toisin kuin Baltian maita. Neuvostohallitus suhtautui Suomeen vakavammin kuin Baltiaan ja vaikuttamista Suomen omaan politiikkaan pidettiin tähdellisenä.

Jartsev huomasi, ettei ulkoministeri pitänyt viestiä kiireellisenä tai vakavana. Holsti toisti vastauksessaan tuttuja ja riittämättömiksi todettuja vakuutteluja. Tavatessaan pääministeri A. K. Cajanderin Jartsev tiedusteli, millaisen ehdotuksen Suomi aikoi esittää ongelman ratkaisuksi.

Selvää esikuvaa Suomen kanssa tehtävälle sopimukselle ei neuvostohallituksella oikeastaan ollut. Maaliskuussa 1936 Neuvostoliitto oli viimeksi tehnyt sopimuksen molemminpuolisesta avunannosta, Mongolian kanssa ja Japanin uhkaa silmällä pitäen. Se oli todellinen liittosopimus. Sopimuskumppanit sitoutuivat toisen sopimuspuolen jouduttua hyökkäyksen uhriksi neuvottelemaan toimenpiteistä ja antamaan apua, myös sotilaallista; tilanteen palauduttua normaaliksi joukot vedettäisiin takaisin omille valtioalueilleen.

Ajatus neuvostojoukoista Suomessa oli suomalaisille hälytysmerkki. Se oli ristiriidassa myös Jartsevin keskeisen ajatuksen kanssa. Sen mukaanhan oli löydettävä sellaisia takeita, jotka eivät saattaisi Suomen hallitusta kiusalliseen asemaan. Suomi ei ollut Mongolia, eikä tavallinen sotilasliitto sopinut Suomen kanssa tehtävän sopimuksen lähtökohdaksi. Tämä näyttää olleen Jartseville selvää keskustelujen alkamisesta lähtien. – –

Syksy 1938 todisti Moskovalle lopullisesti monenvälisten liitto- ja takuujärjestelmien riittämättömyyden. Niiden pohjana oleva status quo -ajattelu oli menettänyt merkityksensä. Olemassa oleva tilanne ei ollut arvo sinänsä. Sitä ei enää kannattanut puolustaa. Vuorossa olivat kahdenväliset sopimukset ja vihdoin vaikutuspiirijako. – –

Neuvostodiplomatia käynnisti maaliskuussa (1939) viimeisen yrityksen päästäkseen Suomen kanssa kahdenvälisellä pohjalla sopimukseen, joka tarpeetonta hälyä herättämättä antaisi Neuvostoliitolle sen tarvitsemat ja yksin valvomat takeet.

Neuvostoliitolla oli ollut valmiina käsitys omasta vaikutuspiiristään Euroopassa jo vuosien ajan, varsinaisesti siitä lähtien, kun se oli tehnyt ensimmäiset hyökkäämättömyyssopimukset länsinaapureidensa kanssa. Ribbentrop-sopimuskin jätti neuvostodiplomatialle sillä jo vuosien ajan olleen tehtävän: päästä länsinaapureiden kanssa uusiin ja ajanmukaisiin turvallisuusjärjestelyihin. Näiden laatu jäi kussakin tapauksessa riippumaan Neuvostoliiton ja asianomaisen maan kahdenvälisestä suhteesta, ei Saksasta. Saksa oli vain luvannut olla puuttumatta näihin järjestelyihin.

Ribbentrop-sopimus sinänsä ei saanut neuvostohallitusta esittämään vaatimuksiaan Baltian maille ja Suomelle.

Neuvostojohto halusi sopimuksen, ja se halusi sen pian. Tätä osoittaa Stalinin henkilökohtainen osallistuminen neuvotteluihin. Kun Stalin itse oli paikalla, neuvostovaltuuskunta saattoi käsitellä joustavasti myös keskustelun aikana nousevat uudet kysymykset ja ottaa heti kantaa suomalaisten esityksiin, mikä muuten olisi ollut mahdotonta.

Stalinin mukanaolo osoitttaa samalla, että neuvostohallitus ei odottanut yhtä mutkattomia neuvotteluja kuin Baltian maiden kanssa; näillehän oli vain saneltu ehdot. Neuvostohallitus oli toisin sanoen varautunut siihen, että suomalaisille olisi ehkä tarpeen esittää eri vaihtoehtoja ja että vastaehdotuksiin olisi vastattava ja tinkiminen suoritettava paikan päällä. Stalinin oli tämän takia uhrattava omaa aikaansa neuvotteluihin.

Moskovan kaksi vaihtoehtoa olivat avunantosopimus Baltian maiden esikuvan mukaan sekä tukikohdan luovuttaminen ynnä pienehköt rajanmuutokset Kannaksella ja Petsamossa. Suomenlahden saarista, rajan siirtämisestä kauemmas Leningradista Kannaksella ja Suomenlahden suulta saatavasta laivastotukikohdasta neuvostohallitus ei tinkinyt.

Neuvostohallituksen vaatimukset olivat täsmällisesti määriteltyjä, rajoitettuja ja perusteltavissa olevien tarpeiden osoittamia. – – Suomen hallitus torjui ne. Moskovan vastaveto oli vaatimusten julkistaminen Molotovin puheessa 31.10.1939.

Vaatimus tukikohdasta Suomenlahden suulla oli puheessa muotoiltu siten, että Hangon asemesta myös tietyt saaret olisivat tulleet kysymykseen. Alueluovutusten korvaamista kaksinkertaisilla vastaluovutuksilla Itä-Karjalasta tähdennettiin.

Neuvostoliiton arvovalta oli julkisesti heitetty vaakakuppiin ja suomalaiset täten asetettu seinää vasten. Mutta heille oli annettu viimeinen sovinnon mahdollisuus.

Tavattuaan 8.11.1939 suomalaiset neuvottelijat Stalinin ja Molotovin oli pakko tulla siihen tulokseen, että Suomen hallitusta ei saataisi taipumaan nyt sen paremmin kuin ennenkään. Suomi oli torjunut sekä Baltian tien että alueluovutukset. Se oli yksin. Voitiin luottaa siihen, että Saksa pitäisi sanansa, ja Ruotsin suhtautuminen oli tullut riittävästi tutkituksi. Kuitenkin Suomi oli tarpeeksi mieletön uhmatakseen suurta naapuriaan ja mobilisoidakseen armeijansa.

Tuoreet esimerkit Euroopasta silmiensä edessä neuvostojohtajien ei ollut vaikea päätellä, mikä tulos Suomen kohdalla tulisi olemaan. Eikö Tšekkoslovakiaa uudenaikaisesti varustettuine armeijoineen ja linnoituksineen ollut pidetty, aivan toisin kuin Suomea, merkittävänä voimatekijänä? Se oli silti antautunut vastarinnatta. Puola oli kyllä taistellut, mutta millä tuloksilla?

Neuvostoliiton turvallisuuden pettäessä petti myös Suomen turvallisuus, vaikka suomalaiset eivät nähneet siihen mitään aihetta.

Neuvostoliitto pyrki lokakuussa 1939 Suomen kanssa sopimukseen eikä selkkaukseen.

Syksyn (1939) neuvotteluissa oli jäljellä enää tinkimisen, myöntymisen ja vaatimusten torjumisen vaihtoehdot. Ensimmäinen ei onnistunut, toista ei uskallettu kokeilla. Kolmannen valitseminen osoitti rohkeutta, mutta tuskin ulkopoliittista taitavuutta.

Suomen kansaa ei harjaannutettu ymmärtämään, että idänsuhteissa olisi mahdollista pelata muutakin kuin upporikasta tai rutiköyhää.

Juttusarjassa käytettyjä lähteitä:

Keijo Korhonen: Naapurit vastoin tahtoaan

Keijo Korhonen: Turvallisuuden pettäessä

Max Jakobson: Diplomaattien talvisota

Juhani Suomi: Talvisodan tausta

Jukka Tarkka -ym. Itsenäinen Suomi

Ilkka Hakalehto: Itsenäisyys vaarassa

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu