Tuommosia ne mummut on, ne kylpeeki missä vain!
Hei rakas lukija!
Mie vaelsin tässä kerran pienten lastenlasteni kanssa mettäretkellä Ahvenojan vartta mutkikasta polkupahaista myöten meren ranttaan. Takkaapäin meät sitte ohittaa reiphaasti ja määrätietosesti asteleva määrätynikänen nainen kylpytakki päällä. Jonku ajan päästä se reippaus tullee takasin ja mie kysyhmään, että käviksie toela uimassa tuolla. Saima kuulla, ettäkö kevhäällä Tuiran avanto suli, hän päätti alkaa käyhmään lähimmässä rannassa, minkä löytää ja aiko jatkaa sammaa menoa niin kauvanko meri täällä jäätyy ja tehhään taas avanto sinne Tuihraan.
Lapset kattoo pää kenossa ylöspäin meitä ja ko se nainen kääntää selkänsä, Valtteri huokaa: ”Tuommosia ne mummut on, kylpeeki missä vain!”
Kelpaakos meille mutanen matala kivinen ranta, olkhoonki merenranta. Eipä se taho kelvata, meille pittää olla puhasta ja hienoa ja hykieenistä ainaki. Met ootama. että yhteiskunta hoitaa ja vaalii ja luppaa ja määrittellee meän asiat ja keksii jopa hauskuuvvet meille?
Niin paitsi, jos ooma mummuja. Onkos se nyt niin, että pitäs jättää kauhniit ja rumat puhheet vähemmäksi ja kattoa, että miten ne muutamat mummut tätä elämää ellää? Ellää menehmään eikä vaatia mithään selityksiä saatikka sitten täyvvellisyyksiä? Ko ei oota täyellistä, elämäki alkaa kelvata? Ja alkaa keksiä keinoja.
Ei papatkaan tietenkkään pahoja ole. Mie tulin äsken aamulenkiltä tuon vanhan koiran kanssa ja tapasin sen saman lehenjakajan joka aina aikasin kiertää näitä meän kotien ovia ja nostelee postilaatikkojen kansia. Se ilahutti minua taas lehelä. Kiitos ihana lehenjakaja.
Nonniin nyt ja näin mie alotin plokini Uuvvessa Suomessa. Ja laitan kans näitä tuonne onnistujhiin http://www.onnistuja.fi/hilkkalaronia/Blogi! Mie rakastan ja kannatan onnistujia.
Molema kaikki onnistujia, jos niin halvaama. Sitä saattaa itte määritelä ittensä. Se on ihmisoikeuksissaki. Ihminen saa itte määritellä ittensä. Ja oman yhteisönsä kans saa itte määritellä.
Mie määrittelen itteni onnistujaksi ja menestyjäksi. Ja mummuja ja pappoja ja itteä ja lapsia ja muitaki ihmisiä ja eläimiä ja kiviä ja kasveja ja kantoja ja sieniä mie rakastan. Niin ja nyt mie rakastan ja määrittelen itteni Uuvven Suomen plokkaajaksi.
No siis tervetuloa rakas lukija lukehmaan ja kommentoihmaan ja minun pittää nyt lähteä oikeishiin homhiin ja vaikka sitä Unelma-lehmää kattohmaan, että missäs se tosihaan on.
Rakkauvvella Hilkka Anneli Laronia www.laronia.com
Kiitos, oikein onnistunut avaus!
Sitä en oikein ymmärrä, miksi kommentti pitäisi esittää jossain muualla kuin täällä.
Ilmoita asiaton viesti
Hyyää iltaa : )
Jaa, täälä praatathan meänperän murretta. Son soma kuula.
Mie en ole vielä mummo, mutta toivossa son hyä ellää, niinko vanhakansa sano…vai mikä soli.
Oikeasthan ko mie rehelisesti sanon, en mie vielä ainakhan perustaiskhan olla mikhän mummo. Vaikka voihan se sitten ko sen aika tullee, jos tullee, olla vaikka kuinkaki hauskaa. Saattasin vaikka alkaa märisehmän niinko velipojale kävi ko tuli papaksi. Ainaki ääni värisi puhelimessa, ko se sano: minustaki on tullu pappa.
Onnellista mummoutta. Mie käyn aina välilä praataamassa ko nähhän.
Ilmoita asiaton viesti
Mie luin nuita sinun juttuja. Ei sunkhaan met pirhana viekhööt olla sukulaisia. Mullon sielä Vojakkalassa pikkuserkkuja, joita ole koskhaan nähnykhän.
Ilmoita asiaton viesti
Miksi ei papatkin?
Ruohon juuresta rusahti,
poika potra poikkinaitu,
meän kielen läppilöitä.
Äiti pojalla toisenlainen,
isä ilmetty isänsä,
poika polvesta parani.
Peruspoika poikelainen,
äitinsä älykäs ääntelijä,
kipusi pappansa sylihin.
Poika poskea tavoitti,
korvan taakse kurkotteli,
märkiä pusuja suukotteli.
Iloissansa nousi pappa,
ylös siitä seisomahan,
pojan nosti korkealle,
katseli poika maailmalle,
näki joen molemmat rannat,
vieläkö mulle suukon annat.
Suuteli mies läppiänsä,
isoin kämmenin känsissänsä,
kannatteli kantamusta,
sylissänsä leikutteli,
polvellansa keikutteli,
rakasti rakkaita sanoja.
Ilmoita asiaton viesti