Mitähän net sanos, jos mie sanosin, että oiskohan jo tämän olennon aika lähteä tästä maailmasta?

Mitähän net sanos päivystyksessä, ko mie veisin sinne 100-vuotiasta sekopäätä, joka hulluna huutas ja riuhtos? Tai soittasin terveyskeskuksheen, että nyt mullon parempi olla! Entä, jos mie sanosin, että oiskohan tämän olennon aika lähteä tästä maailmasta!?

Maanantaita vasten yöllä mie vein minun koiraa eläinlääkärhiin ja se eläinlääkäri kysy multa, että mikä hätänä. Mie sanon ihan vakavissani, että se hengittää. Lääkäri naurahtaa ja haastattellee kärsivällisesti minua. Siis keskellä yötä koira huusi ja ulvo ja juoksi eestakasin. Ihmisen iässä sen sanothaan olevan 98-vuoitas ja keskellä yötäkin sille tarjothiin täyvvellistä yhteiskunnan järjestämmää palvelua.

Lääkkeitä ja neuvoja sekä myötäelämistä ja hellämielistä sympatiaa. Ja siis saattajalle kans lohutusta ja kannustusta. Käski vielä soittaa muutaman päivän päästä, miten koira jaksaa! Siellä välitettiin ja haluttiin tietää, miten hoito tehos ja pitäskö sitä vielä kattoa.

Näin eläinlääkärit! Eläinlääkärit, jokka hyväksyy armomurhan.

Missä se raja on, jonka toisella puolella on kolkko hoito ja selkeä välinpitämättömyys toisesta ihmisestä? Ihmisen elämästä ja kuolemasta.

Mitä net minun vanhemmat aatteli, ko net otti vastuun ihan ittelle ja anto vuotta vanhemman siskoni kuolla kotona sillon, komie olin 14 vuotta. Net ei suostunu viehmään sitä sairaahlaan. Se minun sisko oli vammanen, niinko nykyhjään sanothaan ja sille tuli keuhkokuume. Met vain rakastima, hoijjima ja hellimä sitä minkä voima. Äiti ja isä käsitit, ettei apua ehkä ole. Net otti tovesta sen ajatuksen, että siskoni kärsis vain lissää sairaahlaan viesmisestä. Miten minun vanhemmat saatoitki olla niin rohkeita.

Net uskalsi tuntea? Kokea syämellä. Met nykyihmiset emmä kohtaa omia perimmäisiä tuntheita? Emmä met uskalla. Tässä nykymenossa met emmä jaksa, emmäkä met viitti emmäkä met ehi ihan itte tuntea omia tuntoja. Tuntea pienemmässäkhään jopa sitten – vaikka, miltä tuntuu ajatus armomurhasta.

Mutta met uskallama laiminlyä, hoitaa huonosti, jopa armottomasti rääkätä ihmisiä, lapsia, vanhuksia. Milloin hyvän hoijjon nimissä ja vaikka ilman mittään nimeä! Met uskalama, ko met teemä sen hyvän omhaisen, yhteiskunnan, virkamiesten, sairaaloitten nimissä ja avulla ja virkojen ja titteleitten ja oppiarvojen ja ihan vain hyvän-ihmisen-naamion takkaa. Sillai ei tartte aatella. Eikä tuntea.

Met annama ittemme, oman elämän, omat ihmiset kaikenmaailman löysien ajatusten tai virkamisten käshiin. Ja pesemä sillai omat käet. Ja sitte aivanko kaukaa vinguma ja kiukuttelema, ko elämä ei maistu tai yhteiskunta hoitaa huonosti mietä.

Sitä on vaikea nähä sitä kohtaa, millon se lipsahtaa jo hengen heikkouvven tai yhteiskunnan hotheissiin se oma elämä, Ja se helppous!!! Met olema ja elämä ilman syäntä ja olema jääräpäitä ja pelkureita.

Arvokas hoito, siis syämenarvokas ja ihmisen aito kohtaaminen on tärkeintä sairaitten ja kuolevien kanssa. Näin luulen. Oi, oi, rakkautta met haluama. Välittämistä. Ja sillon varsinki, ko meistä ei ittestä ole rakastamhaan. On aikoja, että meillon suhe vain omhaan saihrautteen, pahoivonttiin, häthään. Sillon ei mahu järkeä päähän. Mutta selvempänä päivänä, miksei met aatella näitä asioita!

Met haluama välittämistä ja pelkäämä välittämistä. Rakkautta. Pystymme vain olehmaan olemassa, hengissä, sairaana tai pysthyynkuolleena ja toimimhaan ko ropotit.

Pysthyynkuolleina yleisen mielipitheen, omien aitojen matalien kohtien loikkimisten tai tietteitten ja teknologioitten näivettäminä met emmä saa ennää kontaktia omhaan itteen, omhaan rohkheutteen. Kontaktia rakkautheen. Jopa sitten aitoon rehellisheen ihmisen kohtaamisseen.

Mie haluan armomurhan omaksi osaksi sillon, jos tilanne on tuon esimerkin kaltanen. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2009073110011888_u… Mie olen 56-vuotias ja minua inhottaa, hermostuttaa ja huolettaa ja säälittää suomalaisen ihmisen kohtelu sillonko se on vähäväkinen, vanha tai sairas tai kuoleva. Mitä tämä voi olla? En käsitä tätä nykymenoa!?

Pakkohoijjethaan ihmisiä kammottavhiin laitoksiin? Rääkäthään kauheilla hoijjoilla eikä olla tarkkoja hyävääko se mithään. Eikä anneta kunnialla kuolla. Sydän ja rakkaus nyt pelhiin(?) ihmiset. Meän pittää kattoa näitä hommia ihan uuvesthaan.

No, rakkaat ihmiset, vielä on kessää jälellä ja elämää kanssa, niin kauvanko sitä riittää, hengitethään! Ja elethään! Siis täyttä elämää ja sitte arvokasta kuolemista meille jokhaiselle! Rakhauella Hilkka Laronia

hilkkalaronia

Kaikilla ihmisen oikeuksilla ❤💙💜💛 Tyhmiä aatteleva ja kyselevä inhimillinen, monipuolinen ja sosiaalinen ämmi Oulun kaupungista, kesäsin Euroopan katolta, Enontekiön peräkylästä. Ilman mithän puoluetta, ideologiaa, uskontoa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu