Kiitos sulle isä!

Jo vain isät on päivänsä ansainneet. Kato vain miten ne täälläkin etsivät omaa isäänsä ja itseänsä kirjoittamalla sodista, kilpailusta ja epäonnistumisista.

Tuosta mainitsemastasi ihmisten halaamisesta, että se on vallan hyvä tapa. Elsa Heporauta tunnettiin siitä, että hän halasi ihmisiä aina kun se oli mahdollista. Meilläkin se on tavallista, yllättäin vaan tavallisempaa maan länsiosasta olevien kuin itäosasta olevien omaisteni parissa. Mielelläni tervehdin ihmisiä halaamalla. Luennolle mennessäkin olisin halannut opiskelijoita, mutta koskaan en tehnyt sitä, koska se on kriminalisoitu kai.

Jos se on tuosta samasta syystä, kun vanhusten vaippoja ei liian usein vaihdeta. – Oma äitini on kertomansa mukaan saanut aina vain ensiluokkaista hoitoa ja kohtelua terveyskeskuksessa, mistä johtunee. Hän asuu kotona ja pääsee aina tarvitessaan lääkäriin ja tutkimuksiin ja aina pelkästään kehuu lääkäreitä ja hoitajia. Eikä käytä vaippoja, mutta jalkojaan kyllä ja aivojaan, hoitaa itse kaikki asiansa ja kävelee valtavasti.

Mikä muuttaisi ajattelutavan esim. vanhusten ja lasten parhaaksi? Missään muualla EU:ssa ei lomauteta laman varjolla opettajia kuin meillä, ja vanhustenhoidosta kuuluu ikäviä. Mitä olen käynyt vanhainkodeissa, olen kyllä henk.koht. nähnyt siellä koko hyvää hoitoa. Hiljattain kuollut, yli 95-vuotias, lääkintälottanakin ollut ihana isotätimme sai meistä hyvää hoitoa. Virikkeitä ei tosin juuri ollut, mutta ei hän niitä näkynyt kaipaavankaan. Paikkakunnalla asuva ja tilanteesta enemmän tiennyt omaisemme ei tosin ollut hänen saamaansa hoitoon tyytyväinen.

Isästä ja isoisistä en tohdi julkisesti kirjoittaa, se on jotenkin niin läheistä, vaikka ei mitään kielteistä olekaan. Kaikki jo poistuneita. Isä teki kauniita lyhtyjä, koska opiskeli metallimiehestä ensin teknikoksi ja sitten metallityönopettajaksi. Hän rakasti kirjoja ja taidetta yli kaiken. Muistan miten hän joskus kesäiltana mökkirannassa lauloi ja soitti maniskaa.

Kirjoitat: ”Joo olikos se tuo isotäti se samanen täti, joka käski pukea hyä vaatheet pääle, ko tulitta viimestä kertaa kattohmaan.”

Hyvänen aika, ihmeellistä että muistat tuollaista! Äidinäiti mamma noin sanoi kuolinvuoteellaan: ”Tulkaa juhlavaatteissa, paikalla on korkea-arvoisia vieraita.” Hän vietti viimeiset sairausaikansa toiveensa mukaisesti tätini kodissa, täti hoiti häntä hyvin ja tuttu lääkäri kävi päivittäin. Lääkkeistä hän kieltäytyi, vaikka kipuja oli. Sain silloin kerran kesken työpäivän pakottavan tarpeen pyytää loppuviikon vapaaksi ja matkustaa sinne, ja äitinkin tuli. Niin saimme olla mamman viimeiset päivät ja hetket paikalla. Tuttu lääkäri tosin sanoi, että ei osaa yhtään sanoa, kuoleeko mamma niinä päivinä vai nouseeko vielä jaloilleen. Oli unohtumattomat kauniit kokemukset, ja mitä puhuttiin ja nähtiin.

Mammalla oli kaksi sisarta, ja kaikki he kolme elivät pitkän elämän. Viimeiseksi poistui täältä isotäti, joka oli käsittämättömän hieno, ymmärtäväinen ja rakastava ihminen, ei koskaan ketään moittinut eikä tuominnut. Hän oli vaikeimmissa sotapaikoissa lääkintälottana ja hoiti sitten omat vanhempansa loppuun asti, isänsäkin hoiti myös öisin, vieressä toisella hetekan puoliskolla nukkuen/valvoen. Raskaan leipätyönsä ohessa. Ihmeellistä, että olemme saaneet pitää sellaisen ihmisen lähellämme. Loppuun asti hän oli täysissä sielunvoimissaan ja säteili rakkautta ja hyvyyttä.

Hyvä, että näistäkin joskus keskustellaan. Mammani kertoi, että hän oli heikkojen silmiensä hoidon vuoksi lapsena jonkin aikaa sukulaisensa luona Helsingissä. Sukulainen oli ollut jonkin sortin ennustaja tai selvännäkijä. Mamma kertoi, että tällä oli oikein vastaanottokirja, josta hän huolehti silloin kun oli siellä. Mamman mukaan siihen aikaan hänen sukulaisensa juttusilla kävivät silmäätekevätkin, Mannerheimia myöten, niin Mamma moneen kertaan eri vuosikymmenten mittaan sanoi. En ole juuri kenellekään tästä puhunut. Ei meidän mamma palturia puhunut missään asiassa, joten kai tuokin on sitten uskottava. Mamma oli hyvä katsomaan korteista, mutta ei tietääkseni katsonut kuin omalle väelle, ja vähän kuin leikin varjolla. Kaikilla näitä tämäntapaisia juttuja on, eihän ihminen ole mikään kone.

Ennen vanhaan presidentit puolisoineen ja muut johtajat kyselivät neuvoa ja opastusta, ja niin tekivät ihmiset yleisesti. Näin olen kuullut, ja on joidenkin elämäkerrassa tästä kerrottukin.

Ajattele, että en muista edes ystävilleni asiasta puhuneeni, ja nyt kirjoitin Sinulle. Vain erään pariskunnan kanssa siitä oli aikoinaan puhetta, juuri se mies olisi ollut ehdokkaani isänpäivän mitalistiksi, mutta kun hän on jo edesmennyt. He olivat viisaita ja hyviä ja heillä oli kenties kymmeniä läheisiä ystäviä, ikään kuin heidän lapsiaan, kuten he sanoivat. He eivät koskaan ottaneet puheeksi tämäntapaisia asioita, joista nyt keskustelemme, ellei toinen osapuoli aloittanut. Olen pitänyt sitä ohjeenani, mutta näköjään joskus tulee avanneeksi sana-arkun siitä huolimatta.

On vapauttavaa ja hienoa ikääntyä, kun osaa ottaa asiat asioina ja myös voi sanoa ja kirjoittaa sellaista mitä ei ennen olisi koskaan tehnyt. Kohdallani oli myös niin, että opettajana ollessa en olisi koskaan misään puhunut politiikkaa tai esim. tästä aihepiiristämme mitään. Se vaan ei minusta kuulunut asiaan, niin eettisesti otin työni.

Tosiaan, kirjoitat kauniisti ja viisaasti pikkulapsista. Merkillisiä ja ihmeellisiä he kyllä ovat.

Sisäinen ääni, sellaisen kuulostelu ja noudattaminen on ainakin mulla ollut elämäniän ajan johtava asia. Ei mikään muu, ei toisen sana koskaan voi korvata sitä. Jokaista tulisi kasvattaa niin, että sisäinen näkemys ja sisäinen ääni vahvistuvat ja ihminen voi olla oma itsensä.

Tähän on lisättävä yksi juttu. Ainoakaan ihminen, josta olen kirjoittanut tässä, ei ole ollut mystikko tai haihattelija. He ovat olleet ihan tavallisia, jalat maassa eläviä/eläneitä ihmisiä, jotka ovat hoitaneet arjen asiansa hyvin. He eivät siis ole koskaan irtoilleet arkisesta elämästä eivätkä sen kuvioista. Juuri sitä elämää elämässä me täällä olemme.