Kuolemisesta Suomessa

Uus saattohoitosuositus on lähtökohtasestikki väärin aateltu, tunnotonta ja älytöntä teeskentelytekstiä.

Ja kivunhoijjosta höpötyshöttöä, ei net tajua, voi voi.

Reaalitotuudellisesti jos katothaan kivun hoittoon kuuluu hyvä kohtelu ja ihmisen kohtaaminen, kykyä ja taitoa kuulla ja oikeasti kohata kuoleva ihminen. Henggitystäki pitäs keretä kuuhleen, kipu kuuluu vaikka henggityksessä.

Itensä sivhuun laittava hoitajalääkäri on harvinainen saattohoijjon aarre. Oman uransa ja pelkonsa ja mahollisen virkavastuunsa ja kaiken maailman syyttelyjen kans helisemässä oleva virkamies tarttis ittekki ensin hellän ja hyvän työpaikan työyhteisössään, että hänestä ois oikeasti iloa siinä kuolevan äärellä.

Tavanomaiset sairaalat ja terveyskeskusihmiset ei usseinkkaan vaan ossaa eikä kykene käsittään kuolevan kohtaa. Heän pittää juosta hätäsesti potilaitten tyköä toisen tykö ja ennen muuta kansliassa päivittää ja lukea tietokonheita, kyllä tet tiättä kaikki, jokkoletta joskus jollaki osastolla käyhneet.

Kuoleva tarttee tasasen, rauhallisen, just täältä maailmasta pois lähtevää ihmistä, yksilöllisesti – just häntä hellästi kuulevan ympäristön, semmosen, mitä se kellekki kuolevalle on. Ei kaikki halua ommaiskaartia tai pappia.

Eikä ainakhaan pyörätuohliin tuskissaan riehuhmaan kansliaan tai jopa kaikkien silmien etheen käytävällekko kukhan ei kerkiä hänen kans olehmaan. Perempi sillon olla köytettynä yksinäisen huohneen yksinäisseen sänkkyyn, ko kuolema joskus antaa oottaa ittehään.

Ihanaa päivää ihmiset, koitama pysyä toellisuuessa, olla kunnioittavia ja rehellisiä asioitten kans, pus pus pai pai!

– Hilkka Laronia