Kuuliksie, mitä Hjallis Harkimo kysy?
Harkimon viehraan toinen vanhempi oli kuollu.
Sitte se kysy tältä viehraalta, että onkos sulle käyny niinko hälle
oli käyny?
Ettäkö sen isä kuoli, soli ollu purjehtimassa maailman ympäri.
Sei ollu itte mailla eikä halhmeilla, ko oma isä kuoli.
Sitte se sano, että pittää nyt toela hyvin yhteyttä äithiinsä.
Niinko siittä hyvästä!
Niinko siittä eestä, ko isä kerkes kuolla, ennenkö tajusi.
Tajusi, että jäi niin paljon sanomatta ja kysymättä.
Että sois haluanu puhua niin monista asioista isänsä kans.
Tajusi, että ois halunu olla vain isänsä kans.
Olla enämpi oman isän kanssa.
Että oli jotaki niin mahottoman tärkeää tekemistä.
Oli muuta ja muka parempaa tekemistä muualla.
Oli tärkeää tekemistä toissaalla.
Oli sillonki ko vanhin lapsi synty.
Ei ollu aikaa omille rakhaille.
Ei ollu aikaa, ko ei tajunu vielä!
No, nykyhjään se sannoo olevansa enämpi lastensaki kans.
Molen nyt kulkenu tuon Harkimon sanomisten kans.
Kulkenu sen kysymyksen kans tässä monta päivää.
Minusta siinä on niin paljon, tuossa kysymyksessä!
Eikä mulla ole tuohon oiken mithään lisättävvää.
Minun äiti kuoli aikoja sitte.
Ja sillain yhtäkkiä.
Tiän miltä semmonen voi tuntua.
Se kaiho, ko ois halunu enämpi aikaa ellää sen kans.
Voi kuinka mieki oisin halunu olla siittä huolissaan.
Huolehtia siittä.
Niin, ihmiset on parasta.
Joka kohtaaminen on arvokas.
Joka elämä.
Että asettas omat rakhaat oikeasti etusijalle.
Oman ittensä etusijalle.
Joka ihmisen.
Joka ihmiskohtaamisen.
No, se juttu, että tarjotessaan yösijan voi majottaa enkelin.
Tuohan lukkee isossa kirjassa.
Tai niinko siinä Amerikan konheessako se tyär kuunteli musiikkia.
Se tyär istu vanhan herran viehreen.
Se tyttö vain kuunteli musiikkia korvalapuista.
Sitte se aatteli olla kohtelias ja alko juttehleen sille miehelle.
Sano sille miehelle kuuntelevansa nykymusiikkia.
Lisäsi vielä jotaki, että soittaa jotaki soitinta.
Vieressä istuva vanha herra sano, että hänki soitti joskus.
Ja lisäsi, että yhessä pändissä.
Semmosessa aika kuulusassa pändissä, jonka nimi oli Beatles!
Se ole se Beatlesin George, kertoo tarina.
Emmä juokse toistemme ohi.
Se voi olla se viiminen kerta.
Se kerta, ko sie vielä voit olla sille olemassa.
Vielä hetken voima olla toiselle ihmiselle olemassa.
Emmä juokse ittemmekhän ohi.
Joka hetki voi olla se viiminen.
Olema ittelekki olemassa.
Ettei ainakhaan itte tarttis itteä oottaa.
Että ois itte ittelle oikeasti olemassa.
Huomenna tämä kaikki voi olla ohi.
Tästä päivästä iloittevin ja rakastavin ja kohtaavin terhveisin
Hilkka
http://www.laronia.com/
Kylhä miekii kuulin mitä Jallis kysy. Ja ihmettelin, ettei Stuppi halunt sannoo oikei mittää! Sen verra vaa, jot äitvainaast hää ei ennää puhu, ja issääsä kans o välit ain olleet kunnos. Sil viisii lähheiset.
Et nii paljo ko tää ulkominister sannoo ja tekköö, ni äitistää ko tul puhe ni hää pankii suusa kii. Mitä lie suojeluu; oisha hää voint muutamal sanal vaik muistella äitiää.
Kuuleha sie Hilkka. Jos myö ruvetaa tääl maalimas vaa perree kans kupajammaa eikä tehhä mittää muuta, ni mie en uskokkaa jot maalima yhtää paremmaks muuttuu. Oha ne okiatkii työt jonkuu tehtävä! Sie jos jäät mummois sängy vieree voivottelemaa ni sie saat voivotella siin vuoskauvet. Jos mummo ei kuole eikä parane ni siin siu aikais männöö. Etteepäi se o elävä miel ja joha tää nuor ihmine höperöks tulloo jos ei pääse kotontaa mihikää.
Ilmoita asiaton viesti
No kiitos vaan Tuomo ja met luulema vain, että olema niin tärkeitä, ettei keretä toiselta kysyhmään, mitä kuuluu.
Ja miepä uskon, että paremmaksi muuttuu. Vanhuksia alettaan kohtelleen hyvin ja läppien vanhemmat alkaa tajuahmaan, kuinka pieni hetki son, ko net tarttee niitä ja net ei ennää hylkää pikkuruisia päivähoithoon!!
Älä sie kuule, ittekhään usko tuota. Oli niin ihanaa joka taphauksessa minusta, ko sie kerkisit minun kirjotusta lukehmaan ja jopa kommentoihmaan, kyllä mie annan arvoa tuommoselle! Täällä niin tärkeitten ja isojen asioitten melskeissä!
Ilmoita asiaton viesti
Ja voinha mie sannoo viel täänkii:
Miu äit ol semmone aika kärsimätö ihmine, ja sama juttu taitaa olla miu kanssai. Hän sano aikanaa jot ”voi Tuomo ku miust ei tulis siule vanhemmite riesaa!”
Eikä tult riesaa ko hää kuol seisovilt jaloiltaa syvänkohtauksee, ja siitäkii o jo yl kolmetoist vuotta. Mie en oo tult ies ajateelleks, et jottai ois jäänt äiti kans sanomatta. Ensiks puhutaa ja sit ko puhujat kuoloot yks kerrallaa ni puhumine loppuu heijä osaltaa.
Ilo pintaa vaik syvän märkänis, niiko aikanaa sannoit tuol vähä itäsemmäs Karjalas.
Ilmoita asiaton viesti
No kiitos ko sanoit ja miepä hallaan sinua tuosta hyvästä.
Niitä isoja itkuja ei tartte piätellä, siittähän sitä viran sais ja syän vian. Niin sannoo tämä Karjalan evakon tyär, jonka valosa äiti itki ja nauro yhtä aikaa ja se sota kyllä on yks syämen märkänemissyy ollu, voi voi!!
Niin ja mieki annan kuolleitten olla kuolleita, en yhtään rienaa, mutta elän kyllä tietosena siittä, että emmä tiä kuka huomenaamulla silmänsä aukasee. Tai että aukasenko itte siis. Son kyllä iloitteminen ja nauttiminen ja kiittäminen joka hetkestä eikä mithään tekosyitä.
Ilmoita asiaton viesti