Eutanasia, itsemurha, saattohoito ja kristinusko, neljä kohtaa

Jälleen on lehdissä käsitelty eduskuntaan tulevaa aloitetta eutanasialaista. Sen erilaiset muodot vaivaavat kyllä muidenkin maiden hallituksia. Jo yleinen huudahdus ”Vapaassa maassa lähtökohtana on, että ihminen voi päättää elämästään mahdollisimman vapaasti”, avaa tämän asian monimutkaisuutta. Onhan esimerkiksi kautta aikojen ollut voimassa vaikkapa lainalaisuus ”isänmaa voi vaatia sinua ANTAMAAN henkesi”. Otsikon asioista ilmenee myös esimerkiksi valtamedioissa toistuvasti ehdotuksia, joista valta valita julkipääsevät onkin toimittajilla. Ja vielä: Lainsäädännössä itsemurhan toteutus on sellainen oikeus, jota ei millään ihmisen säätämällä lailla pystytä poistamaan. Laissa voi olla kyllä kohta ”älä tapa”, mutta siitäkin syntyy kiusallisen usein vain noidankehämäistä taistelua ”tapetaan kaikki, jotka eivät liity rauhanliikkeeseen”.
Jos keskitytään ja kiinnostutaan, merkittävää uutta voi syntyä seuraavista:
– Itsemurhan ja sen alalajin, eutanasian teon, kohdalla teesi ”sitten tuska alenee” on uskomus mutta ei tosiasia.
– Jos esitetään sellaista, että Jumalan säätämä laki tappamiskiellosta menee yli ihmisen säätämistä laeista, syntyy mielikuvituksellinen ja päättymätön käsitetappelu: Onko etiikan perustana ihmisen mielikuvituksen kehittämä jumala, evoluutio ynnä universumi vai Jumala? Niin sanottua semanttisen avaruuden kohinaa! Miten syntyykään etiikka, sen logiikka ja matematiikka!
– Eivät eutanasiaväitteet taivu kaksiluokkaiseksi: Prosenttilukujen julkaisu siitä, moniko lääkäreistä kannattaa eutanasiaa, on tilastojen väärinkäyttöä. Eikä onnistu edes valtioiden jakaminen lakikirjoja tarkastelemalla kyllä ja ei valtioihin. Neljä pääluokkaa nimittäin kohdataan:
A) Surmataan kärsivän oman tahtopaperin perusteella: Byrokratiauskontokin papereiden käsittelyineen mutkistaa tämän pääluokan osakysymysten ratkaisuja.
B) Lopetetaan elämää keinotekoisesti ylläpitävä hoito: Saattohoidossa työskentelevillekin tuttu käsite ”elämän kunnioitus” jää tässä yllättävän ongelmalliseksi rajakohtien määrittelyssä. Ei edes termi elvytyskielto ole yksinkertainen.
C) Tulkitaan kärsivän puolesta surma tarpeelliseksi, kun saadaan vain selkeys, että hyvin pahalta tuntuu ja pelottaa ”jospa minäkin joudun joskus tuohon tilaan”: Eipä tässä helpota asian supistaminen yleviin, arvokkaisiin yms. periaatteisiin ja välittömään tuskaan. Nimittäin jopa natsismi tässä kohdassa pilkahtaa esiin.
D) Uskotaan kärsivän tuskan häviävän kehontoiminnot lopettamalla: Miten tuskan määrää, laajuutta, kovuutta yms. mitataan, minkälaisella asteikolla se ilmaistaan? Tässä on hyvin vaikeata huomata se, että teesi ”aina tuska häviää tapetulta” on ateistinen uskomus mutta ei tosiasia. Onhan se merkittävää, että ihminen saattaa olla iäisyysolento.
Mitä seuraa siitäkin tieteellisestä tosiasiasta, että ihminen elämänsä rajahetkillä väistämättä tarttuu johonkin uskontoon, vaikka olisi ”uskonnoton”? Onhan sekin aikamoinen totuus, että kuoleminen ei ole ihmiselämän ainoa ehdoton pakko. Ehdoton pakko on myös kerätä havaintoja ja tulkita niitä. Jo eräs muinainen filosofi oivalsi, että teesiä ”ajattelen, olen siis olemassa” ei kukaan pysty kiistämään. Myös voi julkaista kiistattoman teesin: ”Tunnen tuskaa, olen siis olemassa.”
Siis kohtia A, B, C, D pitää tarkastella, kun eutanasialakia sorvaillaan.