Lastenkin hyvinvoinnin edistäminen vaatii uutta ajattelun ja toiminnan työkalua
Katriina Anttila ja Leena Repokari eivät Helsingin Sanomien vieraskynäartikkelillaan 21.1. tuoneet esiin ensimmäisinä sitä soteratkaisuissakin varjoon jäänyttä kohtaa, että sosiaali- ja terveyspalveluiden tarjonta jumittuu nykyisin seuraavaan: Tärkeätä kyllä on, että häiriöprosessiin joutuneet saadaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa terveydenhuollon ammattilaisten vastaanotoille mutta mutta, mistä niitä varhaisia puuttujia saadaan? Kun korjaavassa työssä ahertavat ovat loppuun palamisen partaalla niin eihän se ennaltaehkäisy edisty. Puheet ennalta ehkäisemisen tärkeydestä ovat kyllä kaikkien puolueiden ohjelmissakin vahvasti esillä mutta siihen se toistuvasti jää.
Anttilan ja Repokarin artikkelista löytyy seuraavia kohtia: ”poikkeavasti käyttäytyvä lapsi jää usein yksin”, ”vallalla olevat asenteet vinouttavat käsitystämme siitä, minkälaisia lapset saavat olla”, ”lapset tarvitsevat aikuisia pohtimaan kanssaan vaikeita asioita”, ”poikkeava käytös johtaa usein kiusaamiseen”, ”osa hoitoa tarvitsevista lapsista ei päädy hoitoon tai tulee sinne verrattain myöhään”, ”on tärkeää auttaa ympärillä olevia lapsia, kuten kavereita tai sisaruksia ymmärtämään tilanteen taustoja, näin vältetään leimautumista ja syrjivää ajattelua”, ”maailma tarvitsee monenlaisia ihmisiä”. Merkittävää näissä on, että jokainen esitetty virke liittyy niiden syiden pääkohtiin, joita täytyy ottaa huomioon, kun sitä hyvinvointia edistetään. Siis syitä on aina useampia kuin yksi, vaikka arkipäivän harha on ”siitähän se johtuu”.
Miten saisikaan käyttöön sellaista työkalua, jossa psyykkisen pahoinvoinnin, psyykkisen häiriön ja negatiivisesti poikkeavan käyttäytymisen syyryhmät ovat jäsennettynä ja käytäntöihin sovitettuna! Tieteilijöiden kammioissa on jäsennystyötä paljon tehty mutta miten sen hyödyntäminen saadaan käytäntöön, kas siinä kysymys.
En tiedä oikein….
Otan tämän omasta kokemuksestani.
Kun olin lapsi, 0 – 15-vuoteen, ei ollut käytännössä minkäänlaisia kuraattori- ym. psykologi- ja muita ”palveluja”. Ei koulussa eikä ”kotona”.
Jostain ihme syystä ei ollut juurikaan ongelmia. ns. häiriölapset siirrettiin omiin luokkiinsa. Heitä oli aika pieni prosentti. Mitään inkluusiota ei edes tunnettu.
Seuraus oli se että ”tavalliset” lapset saattoivat keskittyä koulunkäyntiin oppitunneilla eikä ollut mitään häiritseviä elementtejä.
Se ainoa mikä erotti nykyajasta oli että silloin oli oppilailla kuri niin koulussa kuin kotonakin. Enkä tarkoita kurilla pahoinpitelyä vaan sitä että niin opettajat kuin vanhemmatkin olivat auktoriteetteja. Heitä yksinkertaisesti toteltiin, ilman pakkoa.
Hykyään asia ei ole noin, oppilas tekee mitä lystää eikä kukaan voi mitään. Päänsilittely ei auta, se on nähty.
Kouluun ja nk. oppilashuoltoon käytetään yhä enemmän resursseja mutta tulokset vain huononevat.
Eivät lapset ole tyhmiä, monesti ovelampia kuin aikuiset konsanaan.
Jo vauva oppii hyvin nopeasti käyttämään hyväkseen vanhempiaan ja tekee sitä kylmän raa’asti, jos noin voi sanoa.
Se vähä mitä tiedän nykykoulusta, perustuu muutaman opettajan kertomaan ja muutaman jälkikasvuun kuuluvan kertomaan.
Pienen tositarinan voin myös kertoa.
Oli poikapuolinen oppilas joka 1-3 luokilla oli opettajansa mukaan häirikkö. Häntä suunniteltiin kouluun jossa ovat häiriköt, tuohon aikaan, 1970 lopussa, ei ollut vielä inkluusiota.
Siihen vaadittiin vanhempien suostumus. Sitä ei koulu saanut.
Kun sitten poika meni neljännelle ja opettaja vaihtui ja jossain vaiheessa oli jonkinlainen keskustelu opettajan ja vanhemman kesken lapsen edistymisestä, vanhempi oli koko keskustelun ajan odottanut valitusta häiriköinnistä. Kun sitä ei ollut kuulunut niin hän lopulta kysyi että kuinka on pojan häiriköinnin kanssa. Vastaus oli ollut että ”Mitä! Eihän tuo ole häirinnyt millään tavalla.”
Että voisiko nykyongelmiin kuitenkin olla syynä juuri auktoriteetin puute?
Ilmoita asiaton viesti