Psyykkisen häiriön, psyykkisen pahoinvoinnin ja poikkeavuuden diagnoosit
Marianne Riialin ja Tiina Rajamäen artikkeli (H.S.11.1.23) monimutkaisten elämänongelmien diagnooseilla selittämisestä kertoo ongelmakentästä, josta jo vuoden 2013 Psykologia-lehdessä numero neljä on yritetty saada asiallista keskustelua syntymään. Nykykäytäntöjen mukainen diagnosointi on kahden kilpailevan koulukunnan, ICD ja DSM, kenttää ja molemmilla ongelmia riittää. Kyseinen kenttä avautuu sitten enemmän seuraavassa:
On olemassa kokonaisuus nimeltä psyykkinen häiriö, josta on esimerkkinä vaikka pakkoneuroottiset käyttäytymiset. On olemassa kokonaisuus nimeltä psyykkinen pahoinvointi, josta on esimerkkinä vaikka se, kun talo palaa ja rakas kuolee. On olemassa kokonaisuus nimeltä negatiivisesti poikkeava käyttäytyminen, josta on esimerkkinä vaikka lainrikkomukset. Näillä kokonaisuuksilla on sitten päällekkäisyyksiä niin, että esimerkiksi ihminen voi kokea kaikkea kolmea samanaikaisesti tai vain yhtä. Näihin liittyy sitten vielä sairauden määrittelyn probleemat, joista on esimerkkinä kysymys, onko psykopatia psyykkinen sairaus.
Sellainen potilasryhmitys / asiakasryhmitys, jossa huomioidaan sekä nykykäytännön mukainen psykiatrinen diagnoosi, että hoitosuunnitelma, jäsentyy käytännöllisesti seuraavasti:
1) Ennalleen saatettavat, esimerkiksi pakkomielteistä kärsivät.
2) Toisenlaista elämisenmallia tarvitsevat, esimerkiksi persoonallisuushäiriöiset.
3) Ympäristön paineissa selviytymiseen tuettavat, esimerkiksi alkoholistiperheen paineissa elävät.
4) Omaan terveydentilaan sopeutettavat, esimerkiksi hoitoresistentteihin orgaanisiin häiriöihin sopeutettavat.
5) Avun ulottumattomissa olevat, esimerkiksi itsemurhaa toteuttavat, joille ei voi mitään.
6) Hoivattavat, esimerkiksi kroonikkoskitsofreenikot.
7) Toiseen paikkaan lähetettävät, esimerkiksi avohoidosta mielisairaalaan lähetettävät.
Ketäpä kiinnostaa tällainen jäsennys, jossa voi huomioida myös syitä?
Tässä olisi samalla ratkaisutie siihenkin isoon ongelmaan, josta kyseisessä Helsingin Sanomien artikkelissa mainitaan seuraavasti: ”Bergström toivoisikin keskustelua aiheesta. Sitä on kuitenkin vaikeaa käydä, sillä kritiikki osuu lääkäreiden ammatti-identiteettiin ja elinkeinoon ja johtaa usein puolustautumiseen.”
Itse mielenterveyskuntoutujana toivoisin psykiatrisen diagnostiikan kulkevan enemmän yksilöllisyyttä huomioivaan suuntaan. Esimerkiksi skitsofrenia saattaa olla edelleen niin raskas leima, että vaikea sitä on vakuuttaa olevansa edes suunnilleen tervejärkinen skitsofreniadiagnosoitu, vaikka skitsofreniakin voi olla remissiossa ja väärin asetettujakin diagnooseja esiintyy, joista tunnetuin julkinen lienee tohtori Päivi Rissasen tarina.
Ilmoita asiaton viesti
Tuntuu ihan sopivalta veneen keikuttelulta, jos näin voisi sanoa.
Itse ajatellut joskus niin, että ihminen kokonaisuutena, on jotain suurempaa kuin se, mistä kerrotaan kutsumana.
Tietyt perussuunnat voi selkeytyä nopeasti, tosin tähän vaaditaan jotain lähtemätöntä, eikä kutsuman syntymistä tuskin voi oikein säätää itse, mikä viittaa näin johonkin todelliseen.
Ihmisen perusluonto, sellaisena kuin sitä voidaan ajatella olevan… on vähän samaa.
Kun painopiste on muuttamisessa, näkökulma on mielestäni sopivaa tuoda rinnalle.
Keltikangas puhuu temperamentista. Sen kanssa pitää pärjäillä, eikä perusasioiden kieltäminen johda välttämättä niin hyvään lopputulokseen, käytännössä.
Isoista kuluista puhutaan joskus samaan tapaan, vääjäämättömän oloisina.
Miten erotella näitä tarkemmin … ei tietoa ei tajua.
Ilmoita asiaton viesti