Erkki Liikanen: Komissaari. Kirjan herättämiä ajatuksia

Erkki Liikasen tuorein kirja Komissaari (Siltala, 2021) kertoo hänen vaiheistaan Suomen ensimmäisenä komissaarina. Kirjaa varten on käytetty päiväkirjoja tai erilaisia muistiinpanoja. Varmaan Erkki Liikasella on ollut mielessään myös historiantutkijat. Teos ei siis menetä täysin arvoaan ajan kuluessa. Tällainen lähestymistapa on Suomen EU-jäsenyyden alkuptaipaleen muistaville myös omalla tavallaan mielekäs. Tavalliselle lukijalle siinä saattaa olla liian paljon tylsää ”hallintohistoriaa”, joka johtuu tekijän työnkuvasta.

Komissaari on kirja ajasta, jolloin Euroopan Unionissa vallitsi optismismi ja sen katse oli tulevaisuudessa. Aikakauteen liittyi uusien jäsenien ottaminen jäseniksi ja toisaalta rahaliiton alku. Kirjassa on paljon huomiota erilaisista eurooppalaisista politiikoista ja byrokraateista. Liikanen pitää yhteyttä Suomeen ja kuvaa isänsä traagisen sairauden etenemistä. Samaan aikaan on luettavissa, että seura Euroopan eliitin parissa alkaa muovata miestä. Taiteet ja eurooppalainen historia kiinnostavat korostetusti. Jo työn puolesta hänen on ollut syytä perehtyä Unionin juuriin ja samalla siihen liittyvien maiden historiaan. Vaatimattomista oloista lähteneen miehen taival isoihin parrasvaloihin näyttää sujuneen melko kivuttomasti. Muutamia kommelluksia ja skandaaleitakin matkaan mahtuu. Liikasen huumorintaju riittää kertomaan niistäkin.

Sosiaalidemokraattien värisuora Suomen ulkopolitiikassa ei ole kirjan teemana. Tässä kuitenkin tulee mieleen se ristiriita, että työväenaatteen avulla kerättiin vaaleilla valtaa ja sitten sitä käytettiin ulkopolitiikan avainpaikkojen haltuunottamiseen. Mitä kaikesta sai työmies? Sosiaalidemokraattien johto oli pääasiassa kiinnostunut ulkopolitiikan ylätason ongelmista, kun Suomi liitettiin Euroopan Unioniin. Vaikutukset työväestöön painettiin villasella.

Tässä tulee mieleen eräs selitys sille, miksi tänä päivänä perussuomalaiset, vihreät ja osin kokoomuslaiset ovat vahvistuneet. Isoja puolueita ei ole voinut enää kaapata. Persujen juurena olevat hommafoorumit ja Suomen Sisut olivat nuorispolitikoinnin areenoita, joissa aktiivisesti toimineille sitten sattumien kautta aukeni tie isoksi puolueeksi kasvaneessa puolueessa. Sinänsä demarit, kokoomus ja keskusta ovat olleet ainakin 1980-luvulta alkaen kaapattuina. Puolueiden opiskelijanuoret tekevät itsestään mafian puolueiden ytimeen. Vihreät ovat tarjonneet väyliä ja kokoomus on puolestaan EU puolueena saanut uutta energiaa uraa tavoittelevien nuorten parista.

Kun 1960-luvulla suuret ikäluokat rynnivät yliopistoihin olivat sosiaalidemokraattiset yhdistyksen vanhojen ukkojen käsissä. Nuoria voimia haluttiin ja erityisesti koulutettuja. Puolueesta tuli herrahissi monille. Samaan aikaan mukana oli kaikenlaista idealismia kehitysavusta ja muista globaaleista ongelmista. Erkki Tuomioja, joka ei toki liittynyt demareihin varmaankaan sosiaalisen nousun takia, kirjoitti omana aikanaan kirjoja erilaisista kapitalismin maailmanlaajuisista ongelmista. Kehitysavun nimissä kerättiin rahaa, joita sitten Erkki Liikasen kaltaiset politiikon alut ryyppäsivät nauraen samassa hyväuskoisten lahjoittajien typeryydelle.

Demarinuoret kaappasivat haltuunsa myös työväen raittiusyhdistyksiä ainakin Helsingin alueella. Valtio tuki raittiustoimintaa. Koska nämä demarinuoret eivät ajaneet täysraittiutta, vaan kohtuukäyttöä, riitti heillä pokkaa ryypätä niitäkin eri yhdistyksiin jaettuja varoja. Kun sama tyyppi laitettiin kaikkiin mahdollisiin yhdistyksiin, joiden nimissä saattoi saada valtion apua, niin aina oli jollain yhdistykselä piikki auki. Eräs tuttu kertoo siitä, kuinka hänen oli pakko lopettaa demarien 1970-lukulainen poliittinen toiminta. Sai lapsen. Yhdistystoimintaa oli jatkuvasti. Porukka istui kapakasssa ja meni kokouspaikalle vain äänestysten ajaksi.

Kun siis ensin verkostauduttiin opiskelijatoiminnassa, oli luonnollista, että kaikki DDR-fanit ja Shaahin vastustajat olivat pätevöityneet ulkopolitiikkan alalla. Niinpä virkoja piti saada. Alkuun näille vasemmistolaisille demarinuorille avattiin väylä ulkoministeriön kehitystyöosastolle. Kyse oli erillisestä urasta. Sinne valitut eivät olleet karriäärivirkamiesten kanssa samalla uralla. Kalevi Sorsa avasi näille demareille sitten 1980-luvulla väylän diplomaattiuralle. Ahtisaari alkoi kehitysyhteistön parista.

Muistan 1980-luvun loppupuolella suomalaisyhteisön piirissä epäiltiin Irakiin tulleen suurlähettilään olevan ”pyrkyridemari”. Sellainen epäilys oli kai aiheellinen siihen aikaan. Neuvostovakoilua Suomessa kuvaavassa kirjassa kuitenkin hänen mainittiin olleen eräs viidestä suurlähettiläästä, jonka epäiltiin käyttäneen KGB suhteita uransa edistämiseen. Epäily saattoi olla hieman väärä, mutta muistan vain kuinka demariksi (eli nousukkaaksi) epäiltiin aika herkästi jos yhtäkkiä diplomatian muotoseikat hallitsivat ihmisen ajattelua. Suurlähettiläs saattaa mieltää tehtävänsä etuoikeukdeksi. Kannattaa olla munaamatta. Virkoja hoidetaan ja töitä tehdään. Ja töihin voi joutua, jos tulee lähtö.

Erkki Liikanen ei tehnyt uraa ulkoministeriössä, vaan oli demarien vallan ytimessä jo melko nuorena. Jossain vaiheessa ajateltiin sinipunan valtiovarainministerinä munanneen Liikasen häipyneen Euroopan Unioniin kasvamaan korkoa. Ei taida ensimmäinenkään sinne mennyt suomalaispolitiikko tullut takaisin entistä uskottavampana. Suomalaiset eivät kai pelkää Brysselin herroja sellaisella tavalla (vrt. Moskova), että sinne verkostautunutta kannattaisi äänestää Suomessa valtaan. Liikasen seuraajana suomalaisena komissaarina toiminut Olli Rehn lienee lähinnä EU:n käytävillä heiuluneesta politiikosta, jolla voisi olla mahdollisuuksia Suomen politiikassa. Keskustan liberaalisiiven mies lienee kokoomuslaisille ja vastaaville hyväksyttävä. Mutta kannattaako maaseudun ihmiset? Stubb tai Katainen ovat lähinnä katastrofeja. Muiden puolueiden parissa ei heillä ole tukea. Stubb on tosin ajattelutavaltaan mielumminkin RKP:läinen.

Komissaari- kirjasta tulee hyvin ilmi se, että Euroopan Unioni on paikka, jossa politiikko menettää uskottavuutensa suomalaisen äänestäjän simissä. Liikasen kirja liikkuu ”ohutta yläpilveä” tasolla. Mikäli Niinistön kausi olisi ollut katkolla vuonna 2018, kenties Liikasella olisi voinut oilla kannatusta yrittää. Lipposen valinta Demarien ehdokkaaksi ei mennyt vuoden 2012 asetelmassa ihan nappiin.

Komissaari kirja ei kosiskele laajemmin suomalaista yleisöä. Kirjaan ei ole sijoitettu jatkuvia kuvauksia saunapuiden hakkaamisesta tai rauhoittumisesta itä-Suomen korpimetsissä. Sellaista juurta ei Liikanen varmaan pitänyt hengissä. Perheen lomat suuntautuivat Intiaan, Egyptiin ja Etelä-Afrikkaan.

Erkki Liikanen vieraili ahkerasti 1990-luvun lopulla Suomessa markkinoimassa Euroopan Unionia. Hän kävi jopa EU-kriittisillä alueilla pohjanmaalla. Tällaisesta saattaa herkästä vetää sen johtopäätöksen, että Liikanen olisi niihin aikoihin tavoitellut Suomen presidentin tehtävää. EU komissaarilla oli muutenkin töitä ja siksi erilaisten Suomen kenttävierailujen mahduttaminen ohjelmaan vaikuttaa turhalta työn kasaamiselta. Liikasen kannalta Ahtisaaren savustaminen pois ja Tarja Halosen presidenttiys saattoivat katkaista miehen presidenttitien. Liikasen sydän ei varmaankaan pala suomalaisten takia. EU:ssa verkostautuneelle Suomen presidentin tehtävä olisi stauksen kanntalta hyvä. Suomessa erilaiset lautasmallit olivat joskus esillä, mutta työnjako menee kai niin, että presidentin tehtäviin ei kuulu EU asiat.

Liikasen kirjasta tulee melkein alusta alkaen mieleen se, ettei EU ole mikään tuhkimotarina. Isot ja vahvat kulttuurit eivät ole helposti sovitettavissa yhteen. De Gaulle oli varmaan oikeassa torpatessaan brittien jäsenyyden. Brittien kulttuuria ei ollut mahdollista sovittaa EU:hun. Britit lähtivät itse. Nyt kun ajattelee brittien neuvottelumenetelmiä hullun lehmän taudin yhteydessä 1996-1997, niin sellaista ei varmaan suvaittaisi joltain pieneltä maalta. Englanti uhkasi käyttää veto-oikeutta kaikkiin EU päätöksiin, jos sen tahtoon ei suostuta.

Tässä tulee mieleen isojen autofirmojen fuusiot. Amerikkalaisia ja eurooppalaisia autofirmoja yhdistyi. Oli normaalia ajatella suurtuotannosta tulevan skaalaetuja ja synergiaa monille tavoilla. Lopputuloksena monet arvioivat, että juuri vahvojen kulttuurien yhtiöiden laittaminen suhteellisen tasa-arvoisina samaan nippuun ei tuonut taloudellisia hyötyjä, vaan päin vastoin. Samanlaista näyttää olevan EU:ssa, jossa pitkälti ranskalaiset virkamiehet ovat luoneet pohjalle hallintokulttuurin. Britit olivat ja menivät. Nyt on samanlaista hylkimistä suhteessa itäisen Euroopan maihin nähden. Unkarin ja Puolan sisäisiin asioihin pyritään työntämään kakantuoksuisia neniä. Nimenomaan kulttuuriset kysymykset ovat muodostuneet kitkaksi. Unkarin kaltaisia maita ollaan melkein savustamassa ulos. Suomi ei ole puolustanut omaa kulttuuriaan. Siihen ei ole mahdollisuuksia. Metsät ja puusaunat lähtevät kansalta. Joillekin sosialidemokraateille riittää, että saadaan naisdemari komissaariksi. Saksan tarvitsee saada lainojaan takaisin Kreikalta tai ties keneltä. Suomi lähtee mukaan talkoisiin. Hyvästä maksajamaasta tulevan edustajan on kiva kuljeskella Brysselin käytävillä.

Mielenkiintoinen kohta kirjassa liittyi myös Naton laajenemiseen. Venäjän ulkoministeri Primakov sanoi 1996-97, että Naton laajeneminen on ok, kunhan se ei ulotu Venäjän rajoille. Nyt ollaan sitten siinä, että Baltian maat ovat Natossa. Suomi kokee kuvitteelosta painetta asian johdosta. Parhaillaan olemme havainneet sellaista, että Nato-jäsenyydestä huolimatta Bulgarian kaltaiset maat ottavat taka-askelia. Saksa on myös painostettavissa. Ymmärrän sen, että Baltian maat entisinä Neuvostoliiton osina halusivat liittyä Natoon. Enpä usko niiden haluavan muuta kuin symbolisen suojan. Jos niille tarjottaisiin kunnon hyökkäyskykyiset ydinaseet, niin saattaisi ääni kellossa muuttua. Ne ovat kypsiä porkkanoita, joita Venäjä voi toisessa tilanteessa rouskuttaa poskeensa.

Ukraina on menettänyt alueita Venäjälle ja siitä syystä Venäjä voi kokea sillä olevan halukkuutta ottaa alueelleen mitä tahansa aseistusta. Itse en tiedä mitä Putinin päässä liikkuu, mutta itse en luottaisi Ukrainaan hakevan vain Nato-jäsenyttää. Venäjä on kohdellut sitä kaltoin ja se voisi jatkossa hakea revanssia Naton jäsenenä. Mikäli Ukraina pääsisi Natoon, haluaisiko se pakottaa Naton sotimaan Venäjää vastaan? En ole yhtä varma, että Ukrainan enää tässä tilanteessa hakee pelkkää turvaa Natosta. Ainakaan pitkällä tähtäimellä. Pitäisi varmaan ensin tunnustaa kaikki Venäjän valtaamat alueet ja Krimin irroittamiset.

Suomessa on noussut esille jotain nopean kaavan Natoon liittymisiä kansalta kysymättä. Onko nämä kaavailut olleet alunperinkin taustalla Venäjän uhittelulle. Onko Ruotsi ja Suomi ollut salassa hakemassa Nato-jäsenyyttä. Sellainen olisi varmasti vuotanut Venäjälle. Nyt ainakin Suomi on sellaisessa tilanteessa, että Venäjä on esittänyt avoimia uhkauksia. Kansan tukea ei jälkikäteen ole odotettavissa. Mikäli kaikesta huolimatta yritettäisiin hakea Nato-jäsenyyttä Niinistön viimemetreillä, niin on vaikea sanoa nauttisiko Naton jäsenyys kovinkaan suurta tukea kansan keskuudessa. Ei ole vaikea kuvitella, että siitä seuraisi iso kriisi. Ikävästi Naton rintamat ovat jo nyt jakautuneet ja olisivatko Suomi ja Ruotsi paremmassa asemassa Nato-hakemuksensa kanssa kuin Ukraina? Joidenkin Natoa kannattaneiden kirjoituksista paistaa jo sellaista, että Suomen Nato-jäsenyys ei olisi läpihuutojuttu kaikissa Nato-maissa.

Kaiken kaikkiaan Erkki Liikasen kirja toi mieleen monia vaiheita. Siihen aikaan Euroopan Unioni oli uutta ja siellä toimineita hahmoja seurattiin Suoimessa tarkasti. Erkki Liikanen saattoi olla mies paikallaan. Hän kykeni imemään itseensä uusia vaikutteita. Hän ei varmaankaan noussut muiden yläpuolelle. Jotain Suomen asian lobbaamista hän sai aikaan. Silloin haluttiin nimenomaan päästää suomalaisia ja ruotsalaisia virkakuntaan. Hänestä olisi voinut tulla yhtä hyvin myös komissarov, joka olisi liittänyt Suomen kommunistiseen seurakuntaan. Nyt jo alkaa olla merkkejä siitä, ettei Euroopan Unioni vaikuta kestävältä rakennelmalta.

+4
IiroNordling
Sitoutumaton Lahti

Kirjoittaja on opiskellut poliittista historiaa (VTM).
Lukio Bagdadin kansainvälinen koulu.
Yliopistot:
Turun Yliopisto, Helsingin yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu