”Natoon ja äkkiä” tai muuten housuissa haisee

Milläköhän salaisilla tiedustelutiedoilla Yhdysvallat ja muut Nato-maat ovat Ruotsia ja Suomea peloitelleet? Ilmassa näyttää olevan jonkin asteista hysteriaa Natokysymyksen johdosta.

Päätös ison luokan puolustusliitosta vaatii huolellista harkintaa. Sotahistorian harrastajat olisivat kaulat kiljuen syksymässä mahtavien Naton herrojen turviin. Monista paikoista on tihkunut sellaista kuvaa, että armeijassa yleneminen olisi ikään kuin Naton kannattamisesta kiinni. Kuka tahvo on sellaisen ”Paasikivi-Kekkonen doktriinin” kehitellyt?

Tietyissä turvallisuuspolitiikkaan keskittyvissä ”sisä”piireissä esitetään liturgianomaisesti Suomen pakottavaa tarvetta liittyä Natoon.

– Mielummin hyvä sään aikana.

– Kriisin aikana apua ei saa.

-Turvatakuut ikiajoiksi.

– Sodan uhka katoaa Suomen rajoilta.

– Saamme Ferrareita, joilla voitetaan Ladat.

Tässä on syytä laittaa esille sellainenkin asia, että Suomi on koko ajan muiden maiden pelin kohteena. Näyttää siltä, että Suomen sisäpiireistä koostuva eliitti kuvittelee, että omille äänestäjille tai kansalaisilleen vastuussa olevien Amerikan tai Venäjän johtajien ajattelevan Suomea jonain itsenäisenä toimijana, jonka kanssa meillä olisi kahdenväliset suhteet. Ainakaan ne eivät ole millään tavalla tasavertaiset. Suomi on tällä hetkellä Euroopan pohjoisen nurkan pieni toimija, jonka alue ei ole minkään arvoinen ilman, että maan ihmiset saadaan ahkeroimaan miehittäjän hyväksi.

Tämä tuli Neuvostoliitolle hyvin selväksi itäisessä Euroopassa. Jopa Putinin johdolla Venäjä ei halua liittää itseensä sellaisia kansoja, jotka olisivat sille pelkkiä taakkoja. Sikäli on hyvä, että vanhaa Neuvostoliittoa tunteva mies on ollut vallassa. Luonnonvaroiltaan rikkailla alueilla kansat voivat toki joutua imperialistisen sorron kohteeksi.

Suomalaisten halu maksaa sotakorvaukset vetkuttelematta liikoja noteerattiin idässä. Tällaisella mallilla Neuvostoliitto hyötyi enemmän kuin alistamalla asevoimalla. Puola ja muut maat reitillä Saksaan piti pitää alhaalla. Kovaa motivaatiota raataa miehittäjän eteen ei ollut. Niistä tuli kommunistiselle imperiumille ennemminkin riippakiviä kuin voimavaroja.

Stalin keksi keinoja puristaa pakkokeinoin jopa saksalaisista vangeista Siperiassa taloudellista hyötyä. Muunlaisella toimintamallilla ei suuria kansanjoukkoja saatu alistetettua ahkeriksi. Jatkuva valvonta ja kyräily johti siihen, että piti kertoa kansoille kertomusta pahoista länsimaista, jotka haluavat koko ajan tuhota äiti-Venäjän. Venäjä on aina pahoja aikeita suunnittelevien länsimaiden vehkeilyjen kohteena. Maan taloudelliseen ahdinkoon tai muihin epäkohtiin on totuttu hakemaan syitä ulkomaiden pahoista aikeista.

Satujen maailmasta on helppo nähdä, että Suomi-neito on vaarassa joutua pahan suden suuhun. Siis olemme hentoinen punahilkka tässä pelissä. Itse asiassa tilanne on pahempi, koska suden paikalla onkin Venäjä niminen karhu.

Vakavasti ottaen suurvalloilla on ollut aika brutaali tapa paaluttaa omia etupiirejään. Churchill sopi Stalinin kanssa jonkinlaisia prosenttiosuuksista. Joidenkin itä-Euroopan maiden osalta jakosuhde saattoi olla 90-10 Neuvostoliitolle. Toiset piti jakaa puoliksi. Unkarin aseman olisi pitänyt olla parempi, mutta se joutui Neuvostoliiton jyräämäksi.

Maailma olisi muokkaantunut melko erilaiseksi, jos suurvaltojen suhteet olisi jaettu perinteisen eurooppalaisen kaavan mukaan.

Kylmän sodan historian ensimmäiset tulkinnat olivat päätöksentekijöiden tekemiä. Niissä tietenkin peitellään todellisia motiiveja. Asiat perustellaan sillä tavalla, että tiettyihin päätöksiin liittyi vaikkapa Neuvostoliiton toiminta. Sillä oli myös merkitystä, että Truman ei ollut sodan loppuvaiheessa sopimassa sodan jälkeisestä maailmasta. Niinpä Truman alkoi 1947-1948 nostamaan esiin katolisten pappien huonon kohtelun Puolassa.  Tämä liittyi mitä suurimmassa määrin vuoden 1948 presidentin vaalikampanjaan. Katolisten pappien kohtelu Puolassa kosketti puolalaisperäisitä amerikkalaisia laajempaakin yleisöä. Siis kaikkia katolilaisia.

Neuvostoliiton aina vainoharhaisuuteen taipuvainen Stalin koki tulleensa petetyksi. Yhdysvalloilla oli atomipommi siinä vaiheessa, Neuvostoliitolla vasta vuonna 1949. Samaan aikaan myös Saksan uusi nousu oli uhkakuvana ja maan miehitykseen tarvittiin neuvostojoukkoja. Käytävä Saksaan kulki Puolan kautta. Oli selvää, ettei puolan asemasta ollut mahdollista neuvotella siinä tilanteessa.

Yhdysvallat nosti Puolan asiaa esille voimakkaasti  lähinnä sisäpoliittisten irtopisteiden keräilemisen takia. Kenties atomipommia jo käyttäneellä maalla oli ylimääräistä voimain tuntoa. Se puolestaan johti siihen, että Neuvostoliitto otti muun itä-Euroopan tiukempaan kontrolliin. Tsekin sisäpolitiikkaan puututtiin 1948 ja Suomelle ”tarjottiin” YYA sopimus. Muunkin itäisen Euroopan asema muodostui huonommaksi. Stalin katsoi, ettei siinä tapauksessa hänenkään tarvinnut pitää antamiaan lupauksiaan jo  virasta lähteneille Rooseveltille (kuoleman takia) tai Churschillille (äänestettiin ulos virasta). On muistettava, ettei USA ollut ennen sitä aikaa ollut suuresti Europpa- keskeiseen maailmanpolitiikkaan vaikuttanut peluri. Ensimmäisessä maailmansodassa käytiin kääntymässä Euroopassa jasitten käännyttiin sisään päin. Tällainen USA:n mallinen sisäpolitiikan vaikutus voimapolitiikan taustalla ei kuulunut perinteisten valtojen tyyliin.

Neuvostoliiton kannalta itäisen Euroopan ottaminen tiukkaan kontrolliin ei ollut järkevää. Tästä päivästä käsin katsottuna asia on selkeä. Sen tietää jopa Putin, joka otti Ukrainasta vain sen mikä oli kannateltavissa taloudellisesti ja poliittisesti.

Itäisen Euroopan ajautuminen Moskovan pysyvään kontrolliin kylmän sodan alussa oli melko lyhyen tähtäimen vastaveto USA:lle. Jos lännestä puututtiin maan ”sisäisiin asioihin”, niin seurauksena USA:n liittokunnan asema heikkeni. Itse asiassa siihen asti Stalin oli suurin piirtein pitänyt lupauksensa. Jotain vitkuttelua oli Iranista vetäytymisessä 1946. USA luuli virheellisesti, että Neuvostoliitto olisi ollut tukemassa Kreikan kommunistista puoluetta 1946-47. Todellisuudessa Jugoslavian Tito toimi siellä omiin nimiinsä.

Viimeistään Kuuban kriisissä 1960-luvun alussa kävi selväksi, että Yhdysvalloilla oli oma etupiirinsä eli takapihansa – latinalainen Amerikka. Tämä asia tiedostettiin ja siitä syystä Neuvostoliiton valtapiirin itä-Euroopassa annettiin vakiintua. USA:n huomio oli sitä paitsi pitkään Aasiassa. Korean sodan jälkeen huilattiin ja sitten jatkettiin Vietnamissa.

Yhdysvallat ja erityisesti EU ovat itse nyt tehneet saman virheen ottamalla heikkoja Balkanin valtioita jäsenikseen. Toisaalta unkarin ja Puolan tapaiset maat eivät jaa samaa arvomaailmaa läntisen puoliskon kanssa.

Suomi ei tänä päivänä ole Venäjän kannalta mikään houkutteleva maa muuta kuin maantieteellisen läheisyyden vuoksi. Kylmän sodan aikana Suomi oli suhteellisen korkeaa osaamista omaava maa. Venäjä varmasti muistaa Suomen hienona poikkeuksena satelliittivaltioidensa joukossa. Antamalla maan tuottaa ahkerasti tavaroita, myös Neuvostoliitto hyötyi. Alistamalla muun itäisen Euroopan suurvalta heikkeni koko ajan.

On siis virheellinen mielikuva ajatella, että veli venäläinen haluaisi pelkän perverssin nautinnonhalunsa takia painaa naapureitaan saappaansa alle. Alunperin Neuvostoliiton jääminen Saksaa miehittäämään – rangaistuksi ja maan lopulliseksi alaspainamiseksi – oli kaikkien miehittäjien yhteinen päätös ja toive. Tiedossa oli sekin, että Puola joutuisi sen tavoitteen vuoksi ikeen alle.

Kylmän sodan alun tapahtumat, joissa koko aikakauden maailmanpoliittinen asetelma muotoutui, ovat suhteellisen vieraita vaikkapa suurten ikäluokkien keskuudessa. Heidän kylmää sotaansa leimasi shaahin vastaiset kapinat. Nuoret itkivät Vietnamin ja Chilen kansojen kärsimysten tähden. Sitten ne kääntyivät kapitalisteiksi Wahlroosin tavoin. Toiset vaihtoivat leiriä. Voittajan puolelle on Ilkka Kanervakin aina yrittänyt asemoitua. Kansainvälistä saattoi hyvinkin laulaa sosialistinuorison kanssa. Nyt näyttää tuulen tuomat sävelet tulla länen suunnalta.

Nykyiset koulutetut Nato-nuoret eivät tunne niitä muotoiluja senkään vertaa. Sellaisille irationaalinen Venäjän pelko leviää kulovalkean tavoin.

Suomi ja Ruotsi haluttaisiin vahvistamaan Natoa. Tuntuu käsittämättömältä, että Suomessa jotkut lobbarit ovat aiheuttaneet Venäjän pelkoa. Syynä tuntemattoman pelko, jota käytetään häikäilemättä hyväksi. Näyttää siltä, että tällainen oman maan heikkoudessa piehtaroiminen ja suureen Natoon pääsyn aneleminen on jopa aikaihmisten keskuudessa yleistä.

Suomi on maa, joka ei edes joutunut Neuvostoliiton miehittämäksi, pelkää eniten miehitetyksi tulemista. Venäjällä puolestaan haluttaisiin päästä Euroopan suunnalla samanlaiseen asemaan muiden kanssa kuin mikä suhde sillä oli Suomen kanssa kylmän sodan aikana. Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että Venäjällä olisi halukkuutta liittää vastahankaan olevia maita. Nato puolestaan on haalinnut perässärevittäviä riveihinsä. Ennakoiko se imperiumin loppua, jää nähtäväksi.

+2
IiroNordling
Sitoutumaton Lahti

Kirjoittaja on opiskellut poliittista historiaa (VTM).
Lukio Bagdadin kansainvälinen koulu.
Yliopistot:
Turun Yliopisto, Helsingin yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu