Mitä Suomessa saa sanoa?

Viime aikoina on ollut paljon keskustelua siitä, mitä Suomessa EI saa sanoa. Vihapuheen kurittamisen into on jo niin vahva, että täytyy alkaa oikeasti varomaan, ettei vauvaa (eli siis sananvapautta) heitettäisi ulos pesuveden (eli siis vihapuheen) kanssa. En ole varmasti ainoa uskonnoton liberaali, jonka mielestä Päivi Räsäsen rikostutkinta sen perusteella, että hänellä on meitä muita konservatiivisempi näkemys perhe-elämästä, on jo selvästi liian pitkälle mennyttä vihapuhejahtia.

 

Tässä voisin vaihteeksi pysähtyä vielä kerran siihen, mitä vihapuhetta vastaan taistelevassa Suomessa ON sallittua sanoa. Tämä on trilogian osa 3 eli viimeinen suomenkielinen postaukseni siitä, miten olen yrittänyt ryömiä ulos siitä mudasta, johon minut heitettiin jo lähes viisi vuotta sitten, kun kaksi Virossa asuvaa kantasuomalaista ammattiherjaajaa päättivät lähteä sotaan minun vaatimatonta henkilöä vastaan. Ja hyvä yhteiskunta Suomen lahden molemmin puolin asettui yllättäen tukemaan ammattiherjaajia. Alkaen valtamediasta, silloisesta työnantajastani ja Journalistiliitosta, jonka kaksinaamaista suhtautumista vihapuheeseen kommentoin kahdessa edellisessä postauksessani. Nyt on viranomaisten vuoro. Kun kerran koko Suomi taistelee yhtenä miehenä (sic!) vihapuhetta vastaan, sittenhän viattoman naisihmisen perättömästä nimittämisestä mm. esimiehensä tyttöystäväksi, radikalisoituneeksi, valehtelijaksi, häikäilemättömäksi vallankäyttäjäksi ja konspiraattoriksi Suomen hallitusta vastaan, ropsahtaisi kunnianloukkaustuomiot automaattisesti, kunhan kohde vaivautuu ilmoittamaan asiasta poliisille.

Väärin! Poliisin vastauksesta tutkintapyyntööni ilmeneekin, että kaikki yllämainittu, miedommalla panettelulla höystettynä ja mittavaa vahinkoa kohteelle jo aiheuttaneena, onkin täysin hyväksyttävää julkista keskustelua! Poliisin perustelut asialle on esitetty tekstissä, jonka jokainen kappale erikseen ansaitsee vähintäänkin viikon Keijo Kaarisade-palkinnon. Joitakin niistä tulen ehkä vastedeskin siteeramaan. Pienenä maistiaisena voimme katsoa, mitä poliisin mielestä tarkoittaa, tai siis ei tarkoita, ilmaisu ”radikalisoitunut”:

“Näkemykseni mukaan ilmaisut … “radikalisoitunut”… ynnä muut luonnehdinnat … eivät ole … tosiasiaväitteitä vaan arvoarvostelmia. Arvoarvostelma merkitsee esimerkiksi mielipidettä, jonka todenperäisyydestä ei ole mielekästä puhua tai jota ei ainakaan voi riidattomasti ratkaista. […] EIT on katsonut arvoarvostelmiksi sellaisiakin väitteitä, jotka  sananmuotonsa perusteella sinänsä voivat olla joko tosia tai epätosia. … Termin “radikalisoitunut” alle mahtuu hyvin kirjava joukko erilaisia käyttäytymistapoja ja se, mitä pidetään radikaalina riippuu yleensä ilmaisun esittäjän omista kokemuksista, mielipiteistä, moraalisista lähtökohdista, yhteiskunnallisista arvostuksista ja ennakkoasenteista. Toisin sanoen tällaiset ilmaisut saavat viestinnällisen momenttinsa esittäjänsä subjektiivisen analyysin ja arvostuksenvaraisen tulkintaprosessin päätteeksi.”

Tarjoan tämän kappaleen ihan vapaasti jokaisen käytettäväksi, joka tuntee kiusausta käyttää vähän mehukkaampia ilmaisuja jostain inhoamastaan henkilöstä. ”Radikalisoitunut” voidaan korvata vapaasti valitsemalla sanalla. Jos haluat kutsua vaikkapa naapuriasi ”kusipääksi”, niin kyseessä on tietysti ”arvoarvostelma, jonka todenperäisyydestä ei ole mielekästä puhua ja joka saa viestinnällisen momenttinsa esittäjänsä subjektiivisen analyysin ja arvostuksenvaraisen tulkintaprosessin päätteeksi.” Ei pelkoa viharikossyytteistä. Tai ”terroristi”, mitä käytetään usein ”radikalisoituneen” synonyyminä. Merkityksen voi antaa sanalle eli arvoarvostelmalle ihan vapaasti, niin kuin Lilleri-Lalleri Liisa Ihmemaassa-kirjassa: ”Kun sanon sanan, sillä on  juuri sellainen merkitys kuin minä itse sille valitsen – ei yhtään enempää eikä vähempää.” Kun trolli sanoo sanan ”radikalisoitunut”, silloin poliisi valitsee sanalle merkityksen, joten ”radikalisoitunut” voi subjektiivisen analyysin ja arvostuksenvaraisen tulkintaprosessin päätteeksi tarkoittaa liberaalia ja lainkuuliaista humanistitätiä, eikä sanaa voi siten tietenkään enää tulkita valehteluna, herjaavana tai loukkaavana. Tähän liittyen jää tosin hieman epäselväksi, minkä takia poliisilla itsellä on toimenpideohjelma radikalisoitumisen ehkäisyä varten. Haluaako poliisi varmistaa, ettei humanistis-liberaaleja toimistotanttoja sikiä maahan liikaa? Kukahan niistäkin tietää.

Ihastuttavaa on myös poliisin innovatiivinen tapa suhtautua naishenkilön nimittelyyn miespomon tyttöystäväksi ja vihailuun, että sellainen suhde olisi naishenkilön uralla menestymisen salaisuus. Takapajuisessa lännessä vastaavista vihjailuista on maksettu miljoonakorvauksia, tai sitten ne on sammutettu päättäväisesti alkuunsa ala-arvoisena misogyniana, kuten tehtiin, kun eräs demokraatti yritti leimata Nikki Haleya presidentti Trumpin petikaveriksi. Edistyksellinen ja tasa-arvonen Suomi tietää paremmin. Poliisi tosiaan myöntää: “Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että [törkeän kunnianloukkauksen kriteerinä pidettävää] erityisen suurta kärsimystä aiheuttavat esimerkiksi perättömät väitteet ja vihjaukset asianomistajan uskottomuudesta parisuhteessa.” Mutta sitten, voilá! Minun tapauksessani ”julkisuudessa esitetty epäsuora vihjaus sukupuolisesta kanssakäymisestä” onkin – yllätys! – ”niin sanottu sallittu arvoarvostelma”, jolla on vieläpä ”yhteys yleiseltä kannalta merkittävään keskusteluun ja Viron politiikan kritiikkiin”, ja joka näin ollen ”ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä”.

Jos ette pysyneet kärryillä: Ensinnäkin, poliisi kohtelee tosissaan ammattiherjaajien groteskin alatyylistä panettelutekstiä, johon verrattuna MV-lehtikin on laatujournalismia, ”yleiseltä kannalta merkittävänä keskusteluna”. Ja miespoliitikon naispuolisen työntekijän nimittely esimiehensä tyttöystäväksi ja kaikeksi muuksi mahdolliseksi ja mahdottomaksi onkin kaikin tavoin sallittua ja hyväksyttävää, kunhan naisen herjaamista kutsutaan kyseisen miespoliitikon tai kyseisen valtion harjoittaman politiikan kritiikiksi!

Näin siis tasa-arvoisessa Suomessa. Et pidä jonkun valtion, puolueen tai tärkeän miehen politiikasta, etsi nainen ja lyö naista, nimitä prostituoiduksi, terroristiksi, miksi tahansa, kunhan et syyllisty sellaisiin kuolemansynteihin kuin vähemmistöryhmien (tietyt poikkeukset tietysti pois lukien) yleistävään arvosteluun tai, Herra varjele, Raamatun siteeramiseen. Naisen herjaaminen, jos ei miestä ihan uskalla, on turvallista kivapuhetta. Pienenä vihjeenä niille, jotka eivät pidä vaikkapa pääministerimme politiikasta. Avustajakaarti, johon voi purkaa turhautumistaan ilman vaaraa joutua vihapuhepoliisin syntisten listalle on laaja. Kunhan valitsette joukosta naisen.

Onhan tietysti olemassa vielä sekin mahdollisuus, että niin monien suomalaisten sanomalehtien tavoin olen mennyt yksinkertaisesti ansaan.

Että kirje, mikä tuli kotiini neljä kuukautta tutkintapyyntöni jättämisen jälkeen ilman, että minua olisi asianomistajana kuultu, olikin Keijo Kaarisaden tuotantoa valenimen alle naamioituna. Onhan se mahdollista, että oikea poliisi vielä ottaa yhteyttä asianomistajakuulustelua varten, kuten he lupasivat ottaa. Kyllä poliisin sanaan pitää luottaa. Keijo se vain nakertaa poliisin mainetta kaikin keinoin.

Siihen asti kuitenkin asia on osaltani loppuun käsitelty. Olen oppinut, että Suomessa vihapuhe on kiellettyä, paitsi silloin, kun se kohdistuu yksityishenkilöön ja sisältää riittävän räikeitä valheita. Silloin kysymyksessä on poliittinen keskustelu, jota sananvapaus suojaa. Taantumuksellisessa lännessä asia on jokseenkin päinvastoin. Siellä ei ymmärretä, että vaarallista vihapuhetta on Raamatun siteeraminen eikä satunnaisiin merkityksettömiin henkilöihin kohdistuva valehtelu. Vielä.

 

Jos jotakin kiinnostaa asiasta Eduskunnan Oikeusasiamiehelle lähettämäni kantelu kokonaisuudessa, se on julkisesti luettavissa blogissani iiviannamasso.wordpress.com. Kuuluu kategoriaan ”viihde”.

iiviannamasso

Iivi Anna Masso, valt. tri, on helsinkiläinen politiikan tutkija ja vapaa kirjoittaja, joka on toiminut mm. politiikan teorian tutkijana ja opettajana Helsingin Yliopistolla, Virossa julkaistavan ulkopolitiikan kuukausilehden Diplomaatia päätoimittajana, Viron tasavallan presidentin neuvonantajana sekä usean suomalaisen ja virolaisen lehden kolumnistina. Kiinnostuksen kohteina mm. ulko- ja turvallisuuspolitiikka, tasa-arvo ja monikulttuurisuus, ihmisoikeudet, hyvä johtajuus sekä muut yhteiskuntaan ja ihmisyyteen liittyvät ilmiöt.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu