Eduskuntavaalit, perussuomalaiset ja ruotsin vapaaehtoisuus

Menossa olevassa vaalikamppailussa edes perussuomalaiset eivät ole ottaneet esille kielipolitiikan ikuisuuskysymystä, pakollista ruotsia.

Perussuomalaisten kielipoliittisessa ohjelmassa vuodelta 2015 todetaan, että ”Ruotsin kielestä on tehtävä valinnainen kaikilla kouluasteilla”. Samoin puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on ruotsin valinnaisuuden kannalla. Hän kirjoitti Suomen Uutisten kolumnissa 25.3.2018: ”Pakkoruotsi ei ole varsinainen ongelma vaan seuraus Suomen oudosta kielipolitiikasta. Tietysti ruotsin taito on tarpeellinen maassa, jossa viran saaminen tai korkeakoulututkinnon suorittaminen edellyttää ruotsin osaamista. Kielipolitiikkaa pitäisi ryhtyä normalisoimaan poistamalla ruotsin osaamisen keinotekoisesti luotu ja ylläpidetty välttämättömyys. Silloin katoaa perustelu ja tarve myös ruotsin pakolliselle opiskelulle.” Halla-aho myös huomautti, että ”Suomi on ainoa demokraattinen maa maailmassa, jossa viiden prosentin kielivähemmistön kieltä opetetaan väkisin yli 90 prosentin enemmistölle.”

Miksi PS ei ota kielikysymystä nyt puheeksi? Eikö tässä ole jokin ristiriita? Mikä on (PS:n) politiikan läpinäkyvyys tässä asiassa.

Arvioin tilannetta kansalaisaktivistina, perussuomalaisten rivijäsenenä ja Suomalaisuuden Liiton puheenjohtajana. Olin sen ruotsin valinnaisuutta ajaneen kansalaisaloitteen vireillepanija, joka pääsi keväällä 2015 eduskunnan käsittelyyn. Tulokseksi saatiin vain (ehdoiltaan) epäonnistunut kielikokeilu.

Perussuomalaiset ovat korostaneet vaalikampanjassaan perinteisiä arvoja, Suomen tarvetta etsiä suuntaansa, kun kansallinen itsenäisyys, valtion rajat ja suomalainen elämänmuoto ovat uhattuina.

Tässä tilanteessa on sopivaa palauttaa mieliin suomalaisen kielipolitiikan pitkä linja. Linjan alkupää voidaan sijoittaa toisen maailmansodan jälkeiseen kohtalonhetkeen. Tällöin sovittiin määrätietoisesta pyrkimyksestä yhteisymmärrykseen, jonka tuli korvata aikaisempi poliittinen kampanjointi eli ”kielikiista”. Suomenkieliset ja ruotsinkieliset erittelivät yhdessä pyrkimyksen sisältöä ja tarvittavia pelisääntöjä Kielirauhakomitean mietinnössä (1945). Pyrkimykseen kuului että ”on vain hyvin suurella varovaisuudella ryhdyttävä ajamaan keinotekoisia muutoksia oleviin oloihin ja olojen luonnolliseen kehitykseen”, ja sen sijaan on ”parempi antaa olojen kypsyttää mieliä asiain luonnollisen kehityksen aiheuttamien muutoksien aikaansaamiselle suopeiksi kuin voimakkailla otteilla nujertaa vastustus ja ajaa uudistus nopeasti läpi”.

Valitettavasti kielirauhan periaatteista luovuttiin suurelta osin peruskoulun kieliratkaisussa vuonna 1968. Tämä oli ymmärrettävää tuolloin vallinneessa kylmän sodan todellisuudessa, jossa kaikki pelimerkit kuulumisesta länteen olivat ulkopoliittisesti elintärkeitä. (Erittelen kielirauhan ihanteen menehtymistä kylmän sodan aikana perusteellisemmin kirjoituksessani ”Ulkopolitiikka ja pakkoruotsi”, Suomen Mieli 1/2019).

Ruotsin kieli kuuluu suomalaisten käsitykseen Suomesta. Tunne on monilla niin vahva, että he ovat valmiit hyväksymään ruotsin pakollisuuden. Pakollisuuden kannalla on mielipidetutkimusten mukaan noin 30-40% suomenkielisistä. Ehkä jopa puolet Uudenmaan suomenkielisistä asukkaista haluaa pitää ruotsin pakollisena. Tätä(kin) käsitystä suomalaisuudesta on kunnioitettava ja ”on vain hyvin suurella varovaisuudella ryhdyttävä ajamaan keinotekoisia muutoksia oleviin oloihin ja olojen luonnolliseen kehitykseen”.

Jotta käytännön vaatimukset ja olevat olot voisivat ”kypsyttää mieliä asiain luonnollisen kehityksen aiheuttamien muutoksien aikaansaamiselle suopeiksi”, kielipolitiikkaa tulee pohtia alkavalla vaalikaudella suomenkielisen ja ruotsinkielisen väestön osittain poikkeavista näkökulmista. On aikaisempaa rehellisemmin tunnustettava, että kieliryhmien näkökulmat voivat johtaa erilaisiin johtopäätöksiin. Ruotsin pakollisuuden aiheuttamien haittojen kriittinen tarkastelu tulee sallia, eikä leimata keskustelua oikopäätä ”kielikiistaksi”. Uskon, että perussuomalaisten hallitusvastuu antaisi tällaiselle, aikaisempaa sivistyneemmälle lähestymistavalle, hyvän selkänojan.