Kansalliskielinen homekoulu vm 2011

Huolehtiiko julkinen valta maan  suomenkielisen väestön sivistyksellisistä ja  yhteiskunnallisista tarpeista?

Nuorten kiinnostus ruotsia kohtaan ei ota kasvaakseen. Opetushallituksen TOKI -hanke pyrki toista kotimaista koskevan kiinnostuksen lisäämiseen kaikilla kouluasteilla vuosina 2007–2010 (ks. Opetushallitus, Raportit ja selvitykset 2011:10).

“Toinen kotimainen” tarkoittaa tietysti ruotsia. Ideologinen peitekieli rakentaa kansallista tasapainoa, mutta hanke koski todellisuudessa suomenkielisten ruotsin opiskelua, josta oltiin huolestuneita.

Hankkeen yhteydessä selvitettiin suomenkielisten 7- ja 9-luokkalaisen asenteita ruotsin kielen hyödyllisyyteen. Mittaukset tehtiin vuosina 2007 ja 2010.

Koululaiset saivat ottaa kantaa mm. ruotsin hyödyllisyyttä  koskeviin väitteisiin. Vastausvaihtoehdoille annettiin määrällistä tarkastelua varten numeroarvot asteikolla 1-5. Vaihtoehdot olivat “olen täysin eri mieltä”, “olen jonkin verran eri mieltä”, “kantani on epävarma tai minulla ei ole selvää käsitystä”, “olen jonkin verran samaa mieltä” ja “olen täysin samaa mieltä”.

9-luokkalaisten nuorten kanta ruotsin kielen hyödyllisyyteen oli epävarma tai asiasta ei ollut selvää käsitystä

Keskimäärin 9-luokkalaisten nuorten kanta ruotsin kielen hyödyllisyyteen oli epävarma tai asiasta ei ollu selvää käsitystä, tai hyödyllisyydestä oltiin jonkin verran eri mieltä.

Väitettä  “Ruotsin kielen tiedot ja taidot ovat arkielämän tilanteissa tarpeen” koskevat keskiarvot olivat 2,60 v. 2010 ja 2,73 v. 2007; väitettä “Uskon tarvitsevani työelämässä ruotsin kielen tietoja ja taitoja” koskevat keskiarvot olivat 2,95 v. 2010 ja 2,91 v. 2007; väitettä “Mielestäni ruotsin kielen osaaminen on tärkeää” koskevat keskiarvot olivat 2,94 v. 2010 ja 2,96 v. 2007.

Ruotsia ei opiskeltu kovin mielellään. Väitteen “Opiskelen mielelläni ruotsin kieltä” suhteen kanta oli epävarma tai asiasta ei ollu selvää käsitystä. Monet olivat väitteestä myös eri mieltä, koska väitettä koskevat keskiarvot olivat selvästi alle kolmen (2,61 v. 2010 ja 2,61 v. 2007).

Yllättävästi, ajatellen ruotsin pakollisuutta kaikissa peruskoulun jälkeisissä opinnoissa, nuoret olivat myös epävarmoja sen suhteen tavitsevatko he tulevissa opinnoissaan ruotsin tietoja ja taitoja. Väitteen “Tulevissa opinnoissani tarvitsen ruotsin tietoja ja taitoja” osalta keskiarvot olivat 3,00 (v. 2010) ja 2,91 (v. 2007).

239 oppilasta eli 22 % kaikista tutkimukseen osallistuneista kertoi omin sanoin, että ruotsin ei pitäisi olla pakollinen oppiaine, vastauksena tiedusteluun “Miten haulaisit muuttaa ruotsin kielen opetusta?” Vain 11 % eli 136 kaikista oli selvästi tyytyväisiä nykyiseen asiantilaan (”helt ok, ei mitään erityistä, voi olla niin kuin se on” etc). Pakollisuuden vastustajia, jotka kirjoittivat tämän lomakkeeseen, oli siis kaksi kertaa enemmän kuin tyytyväisyytensä tilanteeseen selkeästi ilmaisseita.

Keskiarvojen  takana voimakasta mielipiteiden jakautumista

Keskiarvojen ja koululaisten kommenttien takaa paljastui kuitenkin voimakasta ja ajatuksia herättävää mielipiteiden jakautumista.

Oppilaan sukupuoli ja kouluarvosana ruotsissa oli yhteydessä ruotsin kielen hyödyllisyyden kokemiseen. Raportin sanoja lainaten “alhainen motivaatio koskee pääasiallisesti alisuoriutuvia poikia”.

Tytöillä, joilla oli hyvät tai tyydyttävät (7-10) arvosanat, oli selvästi myönteisemmät asenteet ruotsiin ja sen opiskeluun kuin pojilla, joilla oli tyydyttävä tai välttävä arvosana (5-7). Erot asenteissa olivat raportin mukaan jopa ENEMMÄN KUIN KAKSI NUMEROA!

Esimerkiksi eräällä suomenkielisellä yläasteella arvosanojen suhteen parhaat oppilaat arvioivat ruotsin hyödyllisyyden hyvin suureksi (väitteitä koskeva 9 oppilaan keskiarvo oli 4,3). Samassa koulussa tyydyttävän arvosanan saaneet arvioivat hyödyllisyyden pykälän alemmaksi (36 oppilasta koskeva keskiarvo 3,3). Alimmat arvosanat saaneet oppilaat kyseenalaistivat ruotsin kielen hyödyllisyyden (30 oppilata koskeva keskiarvo 1,9, mikä vastaa vaihtoehtoa “olen jonkin verran eri mieltä”). Esimerkkikoulun edustavuudesta on todettava, että koulu oli suhteellisen lähellä ruotsinkielisten asuinaluetta ja se oli hankkeen aikana tehnyt yhteistyötä ruotsalaisen yläkoulun kanssa. Lukujen olisi siis voinut olettaa olevan paremmat juuri tällaisessa koulussa.

Ruotsin hyödyllisyyden kokeminen ja ruotsin arvosana korreloivat siis vahvasti keskenään. On vaikeaa sanoa kumpi on syy ja kumpi seuraus – tässä on varmasti paljon oppilaskohtaisia eroja. Epäilemättä oppiaineen hyödyllisyyden kokeminen vaikuttaa kuitenkin motivaatiotekijänä arvosanaan.

Sosiaalisesti eriytynyt kokeminen tarkoittaa ruotsin pakollisuuden epäoikeudenmukaisuutta

Ruotsin kielen hyödyllisyyden ja sen opiskelun kokeminen on siis oppilaan sukupuolen ja oppiaineessa menestymisen mukaan, eli tässä mielessä sosiaalisesti, eriytynyttä.

Hyötykokemuksen sosiaalisen eriytymisen vuoksi ruotsin pakollisuus ei ole sosiaalisesti ja kielellis-etnisesti oikeudenmukaista – ja lisäksi se vahingoittaa erityisesti suomenkielisiä oppilaita ja suomenkielistä väestöä.

Ensiksi, mielipiteiden sukupuolittunut jakautuminen. Ruotsin pakollisuuden oloissa sukupuoleen liittyvä ero koituu järjestelmällisesti suomenkielisten poikien vahingoksi sekä koulumenestyksen että kouluviihtyvyyden osalta.  Ruotsinkielisissä kouluissa tällaista mielipiteiden sukupuolittunutta jakautumista ei ole havaittu.

Toiseksi, mielipiteiden kouluarvosanaan liittyvä jakautuminen. Tilanne haittaa alempia arvosanoja saaneita oppilaita, joiden arvio ruotsin hyödyllisyydestä poikkeaa virallisesta kansallisesta kaksikielisyysideologiasta, koulumenestystä ja kouluviihtyvyyttä. Ruotsinkielisissä kouluissa suomen kieli koetaan varsin yleisesti hyödylliseksi – mitä se varmasti oppilaan tulevaa elämää ajatellen onkin.

Kolmanneksi, mielipiteiden kouluarvosanaan ja sukupuoleen liittyvän jakaumisen oletetavissa oleva yhteys oppilaan sosiaaliseen taustaan. Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pohjalta on syytä olettaa, että koulumenestyksen ja oppilaan ruotsia kohtaan tunteman kiinnostuksen taustalla on vanhempien sosiaaliseen asemaan ja yhteiskunnallisiin asenteisiin, sekä myös sukupuoliroolikäsityksiin liittyviä tekijöitä. Tällöin pojat ja kodit, jotka eivät samaistu viralliseen kansalliseen kaksikielisyysideologiaan tai joille se ei ole tärkeä, joutuvat kärsimään ajatellen koulumestystä ja koulussa viihtymistä. Oletettavasti kansalliskielten aate on läheisempi korkeasti koulutetuille ja keskiluokkaisesti ajatteleville kuin tavallisille ”perussuomalaisille”.

Tilanne on myös yhteisöllisellä tasolla haitallinen, koska se luo eripuraa suomenkielisissä kouluyhteisöissä ja laajemmin suomenkielisten keskuudessa. Raportin kirjoittanut kouluväki ei tarkastellut tätä sosiaalista eli yhteisöllistä häiriötä niiden poikien ja niiden kotien kannalta, jotka eivät ymmärrä virallista kaksikielisyysideologiaa.

Asiaa lähestyttiinkin vain hyviä arvosanoja saaneiden tyttöjen näkökulmasta: “Joukko huonosti motivoituneita oppilaita pystyy helposti pilaamaan tai ainakin vaikeuttamaan hyvää tarkoittavaa opetusta ja motivoituneiden luokkatoveriensa opiskelua. Opettajien kokemukset ja samoin eräät kyselyn avovastaukset viittaavat tähän ongelmaan.” Sama oli kirjattu raporttiin ruotsiksi näin (käännös minun): “vastauksissa voitiin havaita tyytymättömyyttä heterogeeniseen luokkatilanteeseen, ts. oppilaiden keskinäisen solidaarisuuden häiriintymiseen, mikä on koulumaailmassa varsin epätavallista.”

Kysymys koululle: Jos  ja kun suomenkieliset kokevat laajasti, että ruotsi ei ole heille kovin tarpeellinen, niin miksi tätä tarpeettomuuden kokemusta ei oteta mitenkään huomioon?

Koulu ja viranomaiset tarrautuvat tarkastellun kielitodellisuuden edessä 100-vuotta vanhaan, keskiluokkaiseen, runebergiläisyydeltä tuoksuvaan kansalliskieliaatteeseen eli raportin johdannon sanoin:

“Perustuslaki määrittää Suomen kansalliskieliksi suomen ja ruotsin. Se merkitsee, että suomi ja ruotsi eivät ole pelkästään virallisia kieliä, vaan kumpikin on Suomessa sivistyskieli, joka kuuluu osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, kansallista identiteettiämme. Siksi on huolehdittava sekä suomen- että ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.”

Tässä kansallisaatteessa yhteiskunta, kulttuuri ja kansallinen identiteetti ovat todellisempia kuin kansalaiset ja yksilöt, joita tarkastellaan ylhäältä:

“Käyty kielikeskustelu osoittaa, että yksilöiden omakseen kokema kielitaidon tarve ei välttämättä ole sama kuin yhteiskunnan tarpeeksi koettu. Ruotsin kielen pakolliseen opiskeluun on monien suomenkielisten suhtautuminen varauksellista.”

Taidatko sen paremmin sanoa. Valtio rakentaa suomenkielisille edelleen tätä kansalliskielellistä homekoulua.

Voimassa oleva perustuslaki ei tähän tyhmyyteen pakota. Perustuslaissa todetaan:

”Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Jokaisen oikeus  käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa asiassaan omaa  kieltään, joko suomea tai ruotsia, sekä saada toimituskirjansa tällä  kielellä turvataan lailla. Julkisen vallan on huolehdittava maan  suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja  yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.”

Jotta julkinen valta huolehtisi MYÖS ja oikeudenmukaisesti maan  suomenkielisen väestön sivistyksellisistä ja  yhteiskunnallisista tarpeista, eikä vain ruotsinkielisen väestön tarpeista, tulisi ottaa huomioon muutakin kuin tunteenomainen “ruotsin asemaa ei heikennetä” –peruste.


 

Ilmari Rostila

Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja, YTT, eläkkeellä oleva sosiaalityön emeritusprofessori, perussuomalainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu