Kansalliskielivaltion varjossa ”dagen efter”

Kirjoitukseni on syntynyt ruotsalaisuuden päivän jälkitunnelmissa, siitä kirjoitukseni otsikko.

Ruotsin kieleen Suomen toisena kansalliskielenä on periaatteessa kaksi erilaista lähestymistapaa. Yhtäältä ruotsin kieli voidaan ottaa oikeutena, mahdollisuutena, rikkautena Suomelle ja suomalaisille. Toisaalta toinen kotimainen voidaan ajatella velvollisuutena ja pakkona.

Virallisen Suomen sanoissa ja puheissa ja monien kansalaisten taholta ruotsi tuodaan esille kansallisena rikkautena, oikeutena ja mahdollisuutena.

Käytännössä, toiminnan tasolla suhtautumistapana on kuitenkin toinen. Ruotsi on suomalaisille asettuva velvollisuus. Ruotsi on kouluissamme pakollinen kieli. Sanat ja teot ovat pahasti ristiriidassa.

Useimmat huomaavat ruotsin opiskeluun liittyvän sanojen ja toiminnan ristiriidan, sen että sanotaan yhtä ja toimitaan toisin. Asetelma koetaan ihmisten ymmärryskykyä aliarvioivana ja falskina.

Viranomaiset perustelevat, että ruotsi kuuluu suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaisuuteen. Tästä jatketaan, kuin ohimennen, että ruotsi kuuluu suomalaiseen identiteettiin (=ihmisen minäkäsitys ja ryhmäsamaistuminen).

Mikäs siinä, voihan noinkin ajatella. Ruotsin asettamista suomalaisen yksilön ja ryhmän identiteetin osaksi voidaan toki perustella. Mutta, koska meillä ajatuksen vapaus kerta on, voi ajatella myös toisin. Eivät ajatukset tee haavaa.

On vakavampi juttu, jos valtio pakottaa kansalaisia omaksumaan jonkin minäkäsityksen. Ruotsin opiskelua perustellaan ihmisten oikeuksilla ja henkisillä rikkauksilla. Käytännössä opiskelu on kuitenkin pakollista. Väkisin tehty suomenkielisten minäkäsityksen ja ryhmäsamaistumisen ohjaaminen ja muokkaus on väärin ja alistaa kansalaisia.

 

 

 

Ilmari Rostila

Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja, YTT, eläkkeellä oleva sosiaalityön emeritusprofessori, perussuomalainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu