”Kantaväestöläisen” mielenilmaus ja riskit

Mediassa on Suomen ns. pääväestöä alettu puhutella ”kantaväestöksi”. Sanat ovat väestötieteellisiä, neutraaleja sanoja, ilman tunnelatauksia. Tunnelataukset voisivat liittyä yhteenkuulumiseen tai samaistumiseen. Nämä tässä mielessä turvalliset sanat auttavat välttämään yhteenkuulumisen kysymystä. ”Kantaväestö” on sillä tavalla helppo sana, että kukaan ei saa siitä ns. päänsärkyä. Toista on sanoa esimerkiksi ”Suomen kansa”. Siinä on vanhahtava, jopa populismin vivahde. Ja mitä on kansa? Onko kansaa tieteellisesti ottaen olemassa? Eikö kansa ole vain ideologinen kuvitelma, nationalistinen menneen maailman tuulahdus? Tässä yhteydessä muistetaan sanoa, että ei ole suomalaista kulttuuria tai sitä on vaikea määritellä.

Miksi en käytä otsikossani sanaa suomalainen, siis kirjoita, että ”suomalaisen mielenilmaus”. Sana suomalainen on yksikössä. Yritän kuitenkin puhua joukosta suomalaisia. Otsikko ”suomalaisen mielenilmaus” kuulostaisi paatokselliselta? Ja mitä suomalainen oikeastaan tarkoittaa, eivätkö kaikki Suomen rajojen sisäpuolella olevat ole suomalaisia. Siis myös nämä, jotka ovat ihan viimeksi ehtineet maan rajojen sisäpuolelle?

Nyt päästään poliittiseen linjaan ja riskeihin. Riski on yhteiskuntaa koskeva haaste, joka vaatii poliittista harkintaa ja tahdonmuodostusta.

Taloudellinen kantokyky. Jos maahan tulee vuodessa 30.000- 50.000 turvapaikan hakijaa, tämä tarkoittaa kymmenessä vuodessa puolta miljoonaa. Jos turvapaikan hakija on yksinäinen mies, jolla on esimerkiksi 2-4 hengen perhe muualla, tämä tarkoittaisi kymmenessä vuodessa puoltatoista miljoonaa uutta väestöön kuuluvaa henkilöä. Mutta kaikkihan eivät saa turvapaikkaa? Voimmeko me kuitenkaan lähettää heitä takaisin sinne ”suden suuhun”, jos he ovat asuneet Suomessa ja useita vuosia? Ja ainahan päätöksestä voi valittaa. On ennakoitavissa, että palauttamisia tapahtuu aika vähän. Tässä tapauksessa on rehellistä puhua jo väestön vaihtamisesta. Eikö se ole riski?

Monet asiantuntijat ja poliitikot kuitenkin sanovat, että maahanmuuttajat ovat Suomen mahdollisuus, että me tarvitsemme maahanmuuttajia väestörakenteemme liiallisen vanhuspainotteisuuden vuoksi.

Mutta kuinka pian turvapaikan hakijat ja sen ehkä saaneet voivat osallistua työelämään? He eivät osaa suomea, monet eivät osaa lukea, eivätkä kirjoittaa. Entä kun he osaavat suomea, löytyykö silloin työpaikka? Juuri vähemmän koulutetut suomalaisethan ovat jo työttöminä.

Jos ajatellaan turvapaikan hakijoiden elatuksesta aiheutuneita kustannuksia ja epävarmaa työllistymistä, eikö ole liian suuri riski päästää maahan näin suuria määriä ihmisiä? Eikö riskiä tulisi minimoida, kontrolloida ja pienentää?

Sitten vaikeampi asia. Yhteisöllinen kantokyky. Siihen liittyvien riskien tunnistaminen ja käsittely on ajatuksellisesti ja käytännössä vaativaa.

Sanan kantaväestö käyttö, jota edellä sivusin, ilmentää suomalaisten ristiriitaista suhdetta toisiin suomalaisiin tai jopa suomalaisten aliarvioimista kollektiivina. Toki yksilöllisyys kuuluu meidän yhteiskuntaan, mutta koemmeko me lainkaan yhteenkuuluvuutta ”kantaväestön” kesken? Ehkä joku kokee, joku ei. Entä uudet tulijat? Haluavatko hekin olla ensi sijassa yksilöitä, samaan tapaan kuin suomalaisessa kulttuurissa on laajasti ottaen tapana. Maahanmuuttajilla on oma kieli, uskonto ja kulttuuri, joka ei korosta yksilöllisyyttä. He pitävät oletettavasti tärkeänä, Suomeen muuttamisen jälkeenkin, kuulumista omaan yhteisöön. Vieraassa maassa tämä varmasti korostuu.

Entä jos maahanmuuttajat ja etniset ryhmät, pois lukien suomalaiset, vetävätkin yhtä köyttä. Mitä tästä voi seurata? Aletaanko Suomessa suosia (”positiivisesti syrjiä”) maahan tulijoita, jos nämä eivät työllisty? Annetaanko työpaikka ja opiskelupaikka maahanmuuttajalle kantaväestön ohi, koska maahanmuuttajalla on vaikeammat lähtökohdat? Tämä tarkoittaisi ”kantaväestön” syrjintää? Hyväksymmekö tämän? Onko tämä todellinen riski? Mistä tiedämme, että tällaista riskiä ei ole?

Edelliseen liittyy toinen, ei välttämättä aivan tuulesta temmattu esimerkki Suomen tilannetta ajatellen. On suunniteltu, että osa maahanmuuttajista kotoutetaan ruotsinkielisiksi (näin esimerkiksi pääministeri Sipilä sanoi tällä viikolla tv:ssä). On tietysti epärealistista kotoutumisen kannalta, jos Suomessa asuva ei osaa suomea. Näin Suomen eliitti kuitenkin ajattelee, mikä osoittaa, että ”jalat ovat ilmassa” ehkä muutenkin? Entä jos RKP alkaa yhdessä ruotsin kieltä osaavien maahanmuuttajien kanssa vaatia suomenkielisiltä enemmän ja parempaa ruotsin osaamista. Eikö tällöin voida unohtaa ruotsin vapaaehtoisuus ikiajoiksi? Mistä tiedämme, että tämä ei ole todellinen riski?

Olen joskus yrittänyt pelkistää edellä kuvattuja haasteita toteamuksella ”suomalaisiksi tullaan yksilöinä ja perheinä, eikä porukalla”. Kykeneekö maahanmuuttaja rakentamaan uuden, yksilöllisyyteen perustuvan suhteen suomalaiseen yhteiskuntaan? Tätä emme tiedä.

Väestön vaihtamiseen sisältyy siis riskejä. Näitä riskejä käsitellään politiikassa. Väitän että tältä osin ”politiikka on rikki”.

Miksi? Nykyinen pakolaiskriisi on tullut pyytämättä ja kysymättä, eivätkä kansalaiset koe hallitsematonta maahanmuuttoa oikeutetuksi. Moni on varmasti pohtinut jotakin edellä mainituista riskeistä. Poliittista tahdonmuodostusta nykyiseen mittakaavaan paisuneesta maahanmuutosta ei ole.

Mitä tämä tarkoittaa? Tämä tarkoittaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa (ja laajemminkin EU:n jäsenvaltioissa) ei ole ollut mahdollista muodostaa jäsenvaltioiden sisällä ja niiden välillä poliittista oikeutusta pakolaispolitiikalle. Sitä harjoitetaan siis ilman tätä oikeutusta. Tämä on hallitsemattoman maahanmuuton ja poliittisen ”hätätilan” syvempi ulottuvuus. Hätätilan pinnalla on valitettavasti aggressiivista tai rasistiseksi tulkittavaa rettelöintiä (kivien heittely tms.).

Nyt vedotaan ihmisten hätään ja avun tarpeeseen. Media on täynnä itkeviä lapsia.

Vetoaminen ihmisten hätään ja ”auttamisen refleksi” (presidentti Niinistön termi) ei riitä, koska kansalaiset haluavat ja vaativat sitä, että riskit, joita olen edellä maininnut, otetaan huomioon. Emme ole voineet päättää tästä kehityksestä.

Lisäksi, politiikan oikeutusta kalvaa se, että turvapaikan hakijat tulevat suurelta osin Ruotsista. Ovatko he hädässä? Eikö Ruotsi ole turvallinen maa?

EU ei kykene pitämään rajojaan, minkä vuoksi Schengen-sopimuksen olosuhteet ovat muuttuneet. Kun Schengen-sopimus tehtiin, ei tätä pakolaisten määrää EU:ssa ennakoitu. Olosuhteita, joissa sopimus tehtiin, ei ole enää olemassa. Vapaa liikkuvuus koski EU:ta alueena, jonka ajateltiin kykenevän huolehtimaan ulkorajoistaan. Nyt näin ei ole. Kansalaiset kysyvät, onko oikein, että rajan yli Suomeen tulee hallitsemattomasti ihmisiä, vedoten ehdoiltaan vanhentuneeseen Schengen-sopimukseen. Politiikalta puuttuu oikeutus.

Nykyinen pakolaistilanne ei ollut tiedossa vaaleja 2015 käytäessä, eikä edes hallitusohjelmaa muodostettaessa. EU:n etelärajojen yli tuli ennen kevään eduskuntavaaleja paljon ihmisiä, mutta ei ollenkaan tässä määrässä. Hallituksen politiikkaa ei ole muotoiltu nykyistä tilannetta ja tulevaa visiota (ehkä miljoona uutta, ei-suomalaista asukasta vuoteen 2030 mennessä?) silmällä pitäen.

Mutta ainahan voi osoittaa mieltään. Mennä vaikka mielenosoitukseen perjantaina 2.10. Tampereella tai 3.10. Torniossa. Mutta entä jos tulee viereen joku ”hörhö”, jolla on lakana päässä. Tulee tietysti YLE:n kuvaajakin paikalle, kuinkas muuten. Maine on mennyttä. Olet lopun ikääsi ”äärioikeistolainen”. Kuka ottaa sen riskin? Kantaväestöläiselle mielenilmaus on riski.

 

Ilmari Rostila

Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja, YTT, eläkkeellä oleva sosiaalityön emeritusprofessori, perussuomalainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu