Kunta ei maksa lääkkeitä – lääkekeskeisyyttä mielenterveyspalveluissa?

Hoidetaanko mielenterveyden ongelmia, kuten masennusta, ahdistuneisuutta, tai erilaisia riippuvuuksia liiaksi psyyken lääkkeillä? Lääke vie oireet, mutta aiheuttaa helposti myös tarkoittamattomia sivuvaikutuksia. Tällaisia sivuvaikutuksia saattavat olla – lääkeriippuvuuden lisäksi –  esimerkiksi vireystilan lasku, uneliaisuus ja aloitekyvyttömyys. Sivuvaikutukset voivat puolestaan johtaa yksilöiden ja kokonaisten potilasryhmien kohdalla  toimintakyvyn laskuun, elämiseen ns. säästöliekillä ja näköalojen kadottamiseen. Lääkkeiden käytön vähentäminen saattaisi kuitenkin mahdollistaa, ehkä useammin kuin arvaammekaan, myös työhön paluun tai opiskelun.

”No kaikkea sitä tulee kipeen mieleen”, saattaa lukija ajatella. Onko tällainen kysymys aiheellinen? Ja miksi puutun asiaan, vaikka en ole lääkäri? Enkö luota lääkärien ammattitaitoon? Kyllä luotan ja kyllä he osaavat. Ongelma saattaa vain olla siinä, että tarjottavan avun vaihtoehdot ovat liian rajatut. Onko lääkäreillä on tarjottavaan liian vähän vaihtoehtoja lääkkeiden tai keskusteluavun lisäksi?

Ovatko siis lääkkeet ja terapeuttinen keskustelu ainoat vaihtoehdot?

Mitä ne muut vaihtoehdot voisivat olla?

Monenlainen toiminta, jo pelkkä liikunta, voi auttaa esimerkiksi masentunutta tai yksinäisyydessä ahdistunutta. Tässtä on aika paljon tietoa. Kysymys on vain siitä, miten ihminen saataisiin liikkumaan ja tekemään asioita, jotka sitten hyvässä tapauksessa ”alkavat viedä mennessään”.

Pelkkä neuvominen ja sanominen ei useinkaan riitä. Kun näköalat ovat kaventuneet ja ollaan lamassa – joskus ehkä myös osittain lääkkeiden myötävaikutuksella –   ei ryhdytä toimintaan. Toiminnan aloittaminen vaatisi tukea, kuten toiminta- ja harrastusmahdollisuuksien kartoittamista ja sitä, että joku kannustaisi, seuraisi tekemistä ja sen tuloksia, antaisi sanalla sanoen myönteistä palautta.

Ei lääkärin aika tähän riitä. Tällaiseen toimintaan ei ole järkevääkään käyttää yleislääkärin osaamista, puhumattakaan psykiatrisesta erikoisosaamisesta. Sosiaalityöntekijä voisi mainiosti jäsentää yhdessä asiakkaan kanssa arjen toimintaa, sen mahdollisuuksia, sekä myös elämänsuunnitelmia pidemmällä tähtäimellä. Sosiaaliohjaaja voisi puolestaan jatkaa yhteisten suunnitelmien pohjalta asiakkaan tai asiakasryhmän kanssa rinnalla kulkien. Toimintaan ryhtyminen saattaisi joskus johtaa polulle, joka veisi takaisin työelämään.

Voisiko olla niinkuin  väitän? Mistä toiminnallisten vaihtoehtojen puute voisi johtuu? Kunnalle on oletettavasti taloudellisesti edullisinta se, että mielenterveyden ongelmia lievitetään lääkkeillä. Tämä johtuu siitä, että potilas ja KELA maksavat lääkkeet, mutta toiminnan järjestäminen menee pääsääntöisesti kunnan piikkiin. Olisiko kysymys jälleen siitä  ”osaoptimoinnista” peruspalveluissa? Tämäkään asia ei muuten muutu miksikään kuntarajoja siirtelemällä.