Miksi kielikysymys on edelleen tärkeä Suomessa?

Suomalaisuuden Liitolta kysytään usein, miksi juuri kielikysymys on meille niin tärkeä? Eikö suomalaisuudessa ole mitään muita ulottuvuuksia? (Tällöin ”kielikysymyksellä” tarkoitetaan nimenomaan suhdetta ruotsin pakollisuuteen.)

Vastaus löytyy historiasta ja nykyhetkestä.

Ensin kauempaa historiasta. Suomalaisuuden Liitto perustettiin Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlavuonna 1906. Tuosta lähtien Liitto on toiminut suomenkielisten kielellisten oikeuksien ”edunvalvojana”, jos tämä nykyajan termi sallitaan. Kielellisiin oikeuksiin liittyvä toiminta ja aktivismi (suomalaisuusliike) on edelleen tärkeä ja arvostettava osa Suomen historiaa ja kuuluu myös Suomalaisuuden Liiton historiaan.

Mutta miksi kielikysymys on Liitolle edelleen niin tärkeä? Vastaus: Koska suomen kieli on edelleen keskeinen osa identiteettiämme ja koska ”kielikysymys” on ratkaistu suomenkielisten näkökulmasta epätyydyttävällä tavalla.

Sana ”epätyydyttävä” vaatii hieman lähihistorian muistelua puolen vuosisadan takaa.

Akateemikko, historian professori Eino Jutikkala totesi artikkelissaan ”Suomen kansan identiteetin synty ja kehitys” vuonna 1977 (teoksessa ”Kansallinen identiteetti”, Julkaisija Suomalaisuuden Liitto) seuraavaa: ”Kun kielitaistelu lakkasi sotien aikana, se ei ollut välirauha ankarissa ulkoisessa paineessa; kielirauha tuli jäädäkseen. Näin oli palattu yhteen identiteettiin, joka vastasi 1860- ja 1870-luvun, kielitaistelun ensimmäisen kiihkokauden, liberaalien kantaa: kaksi kieltä, mutta yksi kansa.”

Miksi akateemikko ei muistanut vuonna 1977, jolloin kirjoitus siis julkaistiin, sitä, mitä kielipolitiikassa tapahtui vain kymmenen vuotta aikaisemmin, siis vuonna 1968? Tällöin nimittäin päätettiin hyvin kiihkeän poliittisen kampanjan tuloksena ottaa ruotsi pakolliseksi kieleksi peruskouluun (ks. tästä verkossa oleva Suomen Mieli -lehden teemanumero: http://suomalaisuudenliitto.fi/wp-content/uploads/2019/06/SuomenMieli_web-2.pdf).

Tässä kampanjassa Pohjoismaiden lehdet varoittivat ”kielisodasta” niin ankarasti, että SDP:n arvostettu, koulu- ja sivistysasioihin erikoistunut, tuolloin pitkäaikaisin (?) sosialidemokraattinen ministeri R.H.Oittinen syrjäytettiin opetusministerin paikalta – käytännössä Pohjoismaiden lehtien vaatimuksesta. Kampanjaan osallistuivat myös Pohjoismaat valtioina. Asetelma oli ymmärrettävä kylmän sodan aikana, mutta turvautuminen ulkovaltojen apuun RKP:n vaatiman kieliratkaisun aikaansaamiseksi rikkoi aivan kirjaimellisesti Kielirauhakomitean periaatteita (Komitea totesi vuonna 1945 jotenkin niin, että ”kielipolitiikassa ei tule etsiä tukea ulkovalloilta”). Peruskoulun kieliratkaisu oli Pohjoismaiden painostuksesta syntynyt ulkopoliittinen ratkaisu, jonka Kekkonen – tapansa mukaan – viisaasti hyväksyi.

Mutta miksi on syytä palata noin vanhoihin aikoihin? Syy on siinä, että vuonna 1968 säädetty ruotsin pakollisuus laski perustan myöhemmän kielipolitiikan käytännölliselle ja periaatteelliselle vinoudelle ja uskallan sanoa ”periaatteettomuudelle”. Tästä kertoo mielestäni havainnollisesti myös arvostetun akateemikon ”unohdus”. Niinpä, toisin kuin väitetään, Suomen kaksikielisyys tai Suomen kuuluminen Pohjoismaihin ei vaadi jokaisen suomenkielisen ruotsin opiskelua. Kahden vieraan kielen opiskelu tuottaa lisäksi edelleen vaikeuksia osalle oppilaista, eikä ruotsin osaamista ole myöskään järkevää määritellä yleissivistykseksi niille oppilaille (enemmistölle), joiden kansainvälinen kanssakäyminen tapahtuu käytännössä englanniksi.

Kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, voidaan todeta, että 1980-luvun puolivälissä monet suomenkieliset, kuten kokoomuslainen professori Erkki Pihkala, kokivat ruotsin pakollisuuden vanhakantaiseksi ja sopimattomaksi kansainvälistyvään maailmaan. He tulivat Suomalaisuuden Liittoon ajamaan ”pakkoruotsin” poistamista. Liitto – tuolloin vielä suuresti arvostettu suomenkielisten järjestö – oli (käytännössä ainoa) tehtävään sopiva järjestö.

Edelleen vuonna 2020 Suomalaisuuden Liitto on ainoa kansalaisjärjestö, joka haluaa ja jolla on historiallinen etuoikeus edustaa suomenkielisten näkökulmaa kieliasioissa (ks. historiasta Kielirauhakomitean mietintö 1945).

Kielikysymys on suomalaisuuden liitolle niin tärkeä, koska kuuluminen suomenkielisten kielelliseen yhteisöön on arvokas osa suomalaisuutta. Tämän toteaminen on hyväksi sekä suomenkielisten minäkäsitykselle että suomen kielen puolustamiselle. Pitää siis ymmärtää, että suomalaisten identiteetti on sisäkkäinen: ruotsinkieliset ja suomenkieliset suomalaiset kuuluvat Suomeen kansakuntana, joka on meidän kotimaamme.

Meillä on tämä yhteinen kotimaa ”ylisukupolvisena” kulttuurisena yhteenkuuluvuutena ja kansanvaltaisena käytäntönä. Kuten englantilainen filosofi Roger Scruton sanoo ”alueellinen yhteenkuuluvuus, eräänlainen kotiseuturakkaus, muodostaa juuren, josta kasvavat kaikki ne hallitusmuodot, joissa laki ja vapaus vallitsevat” (teoksessa, jonka Liitto on juuri julkaissut suomeksi nimellä ”Kansakuntaa tarvitaan”) ja lisäksi kuulumme kansalliskielten – suomen ja ruotsin – määrittämiin omiin kielellisiin yhteisöihimme.

Suomessa kieli kansallisen yhteenkuuluvuuden osana ei siis ole samalla tavalla yksinkertainen asia kuin vaikkapa Ruotsissa. Tästä, suurelta osin historiallisesta, syystä kielikysymys on edelleen ajankohtainen ja vaatii paljon rehellistä pohdintaa.  Kuten Liiton kielipoliittisessa ohjelmassa todetaan, ruotsinkielisten tulee saada vapaasti päättää, kuuluvatko he ruotsinkielisen yhteisönsä lisäksi myös suomenkieliseen yhteisöön. Jos he tuntevat kuuluvansa kielellisesti myös suomenkielisiin, olisi oikein todeta, että heille Suomi on ”yksi kansakunta ja yksi kieli, jonka sisällä on toinen kotimainen kieli ja kansa”. Mutta tähän ei pidä pakottaa, kuten ei siihenkään, että jokaisen suomenkielisen on osattava ruotsia.

+7
Ilmari Rostila
Perussuomalaiset Tampere
Ehdolla kuntavaaleissa

Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja, emeritusprofessori, sosiaalityön dosentti, yhteiskuntatieteiden tohtori.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu