Onko palveluasukas mykkä tavara?

Palvelujen kilpailutuksen tuloksena monikansalliset pörssiyhtiöt, kuten MedOne, saavat hoitaakseen vanhuspalvelujen ohella myös kehitysvammaisten asumispalveluja. Suuryritykset sijoittavat vanhukset, kehitysvammaiset ja mielenterveyskuntoutujat kunnan kannalta suhteellisen edullisesti usein samaan suureen “hyvinvointicenteriin”. Miten laitosmaiset 70-100 paikkaiset ”hyvinvointicenterit” sopivat laitoshoidon hajauttamiseen? Ja entä se edullisuus sitten kun tuottajia on kenties enää vain yksi?

On monia, tavallisesti järjestötaustaisia yksiköitä, jotka ovat keskittyneet kehitysvammaisten palveluihin. Näissä yksiköissä henkilöstön koulutustaso on korkeampi kuin suuryritysten ”centereissä”, joissa palveluista vastaavat lähihoitajat ja työllistämistuella palkatut henkilöt. Näin järjestöjen ylläpitämien yksiköiden hinnat muodostuvat korkeammiksi ja ne häviävät tarjouskilpailuja.

Kilpailutus synnyttää esimerkiksi kehitysvammaisten kohdalla ongelmia, joihin alan ammattilaiset ovat kiinnittäneet huomiota. Kehitysvamma-alan asumisen neuvottelukunta totesi (24.1.2011), että  nykyinen hankintalain soveltamiskäytäntö polkee vammaisten ja muiden heikossa asemassa olevien ihmisten perus- ja ihmisoikeuksia. Kilpailuttaminen on johtanut palvelujen tuottamiseen niin alhaisin resurssein, että asiakkaiden tarpeet jäävät huomiotta.

Kunnan hankintayksikön ja palveluntuottajan suhde on nykyisessä kilpailutuksessa kaikki kaikessa – se ratkaisee. Asukkaan ja palvelun tuottajan suhde ei ole tärkeä.

Niinpä kun uusi ”hyvinvointicenter” on voittanut tarjouskilpailun, tämä tietää kehitysvammaiselle tai mielenterveyskuntoutujalle muuttoreissua. Ei hän tosin itse ole päättänyt siitä mitään. Entä jos hän ei ole tyytyväinen uusiin oloihin? Mitä mahdollisuuksia hänen on perääntyä tilanteesta, jonka muodostumiseen hänellä ei ole osaa eikä arpaa?

Palvelun käyttäjää siirretään paikasta toiseen kuin mykkää tavaraa, jolla ei ole omaa ääntä, tahtoa ja tarpeita.

Ei tarvitse olla asiantuntija tajutakseen, että kehitysvammaiselle ja hänen läheisilleen muuttaminen kodista tai tutusta ympäristöstä uuteen paikkaan on vaativa emotionaalinen ja sosiaalinen prosessi. Onko muutto ”piis-öf-keik” myöskään ikäihmiselle tai mielenterveyskuntoutujalle, kun hän joutuu luopumaan tutusta hoitajasta ja ympäristöstä – ilman että häntä edes kuullaan asiassa?

Esimerkki eräästä keskisuuresta kaupungista länsirannikolta. Kun suuryritys oli voittanut tarjouskilpailun, valmistautuivat palveluasukkaat asunnoissaan – eivät ehkä kovin innokkaasti – muuttomatkalle. Rahoitusmutkien vuoksi uusi asumus ei sitten valmistukaan sovitussa aikataulussa ja ihmiset odottavat, tavarat muuttolaatikoissa milloin se muutto oikein tapahtuu – kuinkahan kodinomaiset ovat olot nyt?

Laitoksista muuttavien henkilöiden ja heidän läheistensä oikeudet ja tarpeet tulisi ottaa muutosten ja muuttamisten lähtökohdaksi. Toisten avusta riippuvaisten, haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten asumispalvelut pitäisi järjestää perustuslain ja sosiaali- ja vammaislakien mukaisesti. Palveluiden käyttäjiä ei saisi uudelleen sijoittaa määräaikaisten palvelusopimusten perusteella kuulematta ja kysymättä – käytännössä siis mielivaltaisesti.

Onko tähän ratkaisua? Kyllä. Hankintalakia pitäisi muuttaa niin, että palvelujen järjestämisestä vastaava taho (kuten kunta) asettaa hinnan ja kilpailuttaa palveluntuottajat laadulla. Hinnassa voitaisiin ottaa huomioon vaadittavat henkilökuntaresurssit, jotka riippuvat palveluyksikköön tulevien henkilöiden avun ja tuen tarpeesta. Käyttäjällä ja hänen omaisillaan tulisi sitten olla oikeus valita kilpailussa hyväksyttyjen  joukosta itselleen sopivin asumisyksikkö. Mahdoton tehtävä? Ei ollenkaan. Tällainen järjestelmä on käytössä mm. Ruotsissa.