Pakkoruotsi 50-vuotta – kylmän sodan viimeinen (?) jäänne

Tiesitkö, että päättyvä vuosi 2018 on pakollisen ruotsin 50-vuotismuistovuosi? Moni varmaan ihmettelee, miksi ruotsi on edelleen kaikille pakollinen kieli. Asian ymmärtämistä auttaa perehtyminen historiaan. Näin vuoden vaihtuessa on muutenkin sopiva hetki tarkastella vähän lähihistoriamme pidempiäkin linjoja.

Suomi eli sosialistisen järjestelmän varjossa viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1968, kun eduskunta päätti ottaa peruskoulun kieliohjelmaan kaksi pakollista kieltä, joista toinen oli ruotsi. Tuolloin elettiin vielä sitä sosialismin aikaa, jonka piti kestää ikuisesti. Suomen oli tasapainoiltava Idän ja Lännen välissä. Lännen suunnassa Suomen politiikan silmäterä oli kuuluminen Pohjoismaihin.

Miten ulkopolitiikasta vastaava presidentti Urho Kekkonen saattoi varmistaa Suomen kuulumisen Pohjoismaihin ja sitä kautta Länteen? Tähän ei riittänyt suomalaisten halu tai ilmoitus tai edes Kekkosen tahto. Tarvittiin enemmän, tarvittiin muiden Pohjoismaiden ja Ruotsin halu ja tahto. Tätä varten Suomen tuli olla, ilman mitään epäilystä, Pohjoismaa. Suomen teki Pohjoismaaksi – Pohjoismaiden silmissä! – Suomen ruotsinkielinen väestö ja kulttuuri.

Esimerkiksi vuonna 1954 presidentti Juho Kusti Paasikivi painotti edellä kerrottua periaatetta pääministeri Urho Kekkoselle seuraavasti: Sanoin: Kaikki, mikä koskee ruotsin kieltä ja ruotsalaista vähemmistöä, sivuaa ulkopolitiikkaa. Meillä ei ole varaa heikontaa suhteita Ruotsiin. Siihen vaikuttaa ruotsalaisen vähemmistön asema Suomessa. On tärkeää, että goodwill Ruotsissa ja pohjoismaissa ja sen kautta koko länsimaailmassa säilytetään ja sitä vahvistetaan. [—] Tämä kaikki koskee ulkopoliittisia suhteita ja sen tähden presidentin toimialaa. Minä en tule tässä suhteessa antamaan perään niin kauan kuin olen presidenttinä. En tule suostumaan mihinkään, mikä heikentää suhteita pohjoismaihin ja vähentää sympatiaa pohjoismaissa.   Kekkonen sanoi olevansa samaa mieltä (Paasikiven päiväkirjat 1944–56, 6.11.1954).

Tämän periaatteen mielessään pitäen, Kekkonen seurasi Suomen ruotsinkielisten ja Pohjoismaiden lehdistön kannanottoja peruskoulun kielikysymykseen. Viestien sisältö oli se, että ruotsin tuli olla Suomen peruskoulussa pakollinen kieli.

Asiassa oli kuitenkin suuri ongelma. Ongelma oli siinä, että kouluväen ja asiantuntijoiden mielestä kaksi pakollista kieltä vahingoitti tulevaa peruskoulua. Valtioneuvosto perusteli tätä joulukuussa 1967 opetusministeri R.H. Oittisen (SDP) kirjeellä sivistysvaliokunnalle seuraavasti: Hallituksen esitys laiksi koulujärjestelmän perusteista tähtää siihen, että peruskoulun opetus voidaan järjestää lasten oppimisedellytysten mukaisiksi ja heidän koko persoonallisuuttaan kehittäväksi, ja siksi peruskoulun yläasteella tulee olla riittävästi mahdollisuuksia eriytyvän opetuksen järjestämiseen omakohtaisen valinnan perusteella. Tämän vuoksi valtioneuvosto pitää välttämättömänä, ettei peruskoulun yläasteen kaikille oppilaille yhteistä opetusta tehdä kohtuuttoman teoreettiseksi eikä yksipuoliseksi ja raskaaksi, mihin kahden kaikille oppilaille vieraan kielen sisällyttäminen opetusohjelmaan johtaisi.”

Ulkopolitiikkaa johtavalla Kekkosella, joka valittiin uudelleen presidentiksi vuoden 1968 alussa, ei ollut vaihtoehtoja. Hänen oli tartuttava toimeen.

Koulujärjestelmän uudistaminen kuului kuitenkin sisäpolitiikkaan, eikä ollut presidentin asia. Peruskoulu oli myös yksi vuosisadan tärkeimmistä uudistuksista. Kekkosen vaikutus asiaan ei saanut näkyä ollenkaan. Oli käytettävä niin ”pientä vasaraa” kuin mahdollista.

Kekkosen vuoden 1968 alussa nimittämän uuden hallituksen opetusministeriksi valittiin ulkopolitiikan periaatteet tunteva Johannes Virolainen. Tämä tuli mahdolliseksi kun pääministeri Mauno Koivisto ei vaatinut opetusministerin paikkaa SDP:lle. Virolaisen nimityksellä SDP:n Koivisto (ja Kekkonen) ”ulkoisti” SDP:lle vaikean asian, samalla kun ministeri Virolainen Keskustapuolueen puheenjohtajana huolehtisi Keskustan suostuttelusta.

Kekkonen piilotti jälkensä niin taitavasti, että syntyi kaksi harhaa. Ensiksi, sitkeä tarina kertoo, että ruotsin pakollisuuden puolesta näkyvästi toiminut Virolainen teki kieliasiassa poliittisen ”lehmänkaupan” RKP:n kanssa. Päätökseen tyytymättömät jälkipolvet ovat syyttäneet ruotsin pakollisuudesta juuri opetusministeri Virolaista.

Myös toinen harha oli seurausta ulkopoliittisen syyn salaamisesta. Kun ruotsinkielisten vaatimukseen oli suostuttava, pitäen kuitenkin varsinainen syy piilossa, oli esitettävä muita perusteita. Näitä kutsuttiin tuolloin ja sitten jälkeenpäin ”kulttuuripoliittisiksi perusteiksi”. Tämän mukaan Suomi lakkaisi olemasta Pohjoismaa, ellei ruotsi ole pakollinen, ja että ruotsin kieli kuuluu Suomen kulttuuriin. Ruotsin pakollisuutta perusteltiin myös ruotsin asemalla Suomen toisena kansalliskielenä. Viimeksi mainitulla väitteellä ei kuitenkaan ollut perustuslain tukea. Hallituksen lakiesitystä tarkastellut perustuslakivaliokunta ei nimittäin löytänyt moitittavaa yhden pakollisen kielen mallista.

Suomalaisessa yhteiskunnassa alettiin vuoden 1968 jälkeen uskoa näihin kulttuuripoliittisiin syihin, jotka voitiin esittää julkisesti. Samankaltaisia perusteita toistetaan yhä edelleen (”ruotsi on yleissivistystä”, ”ruotsi on osa suomalaisten kulttuurista identiteettiä” jne.).

Pakollinen ruotsi oli ulkopoliittinen välttämättömyys vuonna 1968, kun päätös tehtiin. Suomen ulkopolitiikan kannalta elintärkeä yhteys Länteen ylitti peruskoulun ja oppilaiden tarpeet. Tätä ei voitu kuitenkaan kertoa suurelle yleisölle, vaan oli turvauduttava ns. kulttuuripoliittisiin perusteisiin. Näitä toistamalla syntyi vahvoja uskomuksia, joiden vuoksi ruotsin pakollisuus jatkuu edelleen Suomen kouluissa ja yhteiskunnassa. Alkuperäinen ja varsinainen ulkopoliittinen syy kuitenkin poistui – kuten tiedämme – Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa eli siis lähes 30 vuotta sitten.