Pakollisen ruotsin todellinen merkitys

RKP vaati joku aika sitten sairaaloiden päivystyskiistassa ns. laajaa päivystystä Vaasaan vetoamalla palveluiden turvaamiseen.

Uudenmaan kokoomuksen järjestöpäällikkö Perttu Koistinen kommentoi vaatimusta seuraavasti: ”Jos koko Suomen laajuudella opetettava pakolliset ruotsinopinnot ja ammatilliset kieliopinnot eivät takaa RKP:n mielestä riittäviä palveluita edes alueella jossa (toisin kuin esimerkiksi Itä-Suomessa) ollaan toistuvasti kanssakäymisessä ruotsinkielisen väestönosan kanssa, voi hyvällä syyllä kysyä mitä virkaa koko järjestelmällä on.” (Uuden Suomen Puheenvuoro blogi 13.12.)

Osmo Soininvaara pohti puolestaan Twitterissä: ”Seinäjokisten pakkoruotsi ei kelpaa Vaasan ruotsinkielisille. Miksi sitä sitten opiskellaan.” Hänen mielestään ”Olisi parempi, että osa opiskelisi ruotsia vapaaehtoisesti ja osaisi kunnolla, kun kaikki vastentahtoisesti ja huonosti” (toinen twiitti).

Pakollinen ruotsi on huono keino ajatellen ruotsinkielisten palvelujen järjestämistä. Se on myös huono keino ajatellen suomalaisten kielitaitoa, suomenkielisten tarpeita ja yhteiskunnallista tasa-arvoa.

Miksi järjestelmästä pidetään itsepintaisesti kiinni? Taustalla on yhteiskunnallinen näköharha. Unohdetaan, että suomenkieliset asuvat enemmäkseen paikkakunnilla, joissa kahdensadan ihmisen joukossa ei ole (keskimäärin) yhtäkään ruotsinkielistä. Suomenkielisissä kunnissa, joissa asuu 3.7 miljoonaa suomalaista, ruotsinkielisiä on nimittäin keskimäärin 0.4% (Tilastokeskus). Ja jos sattuisi niin, että kahdessadas henkilö ilmoittaisi äidinkielekseen ruotsin, hänkin osaisi erinomaisesti suomea niin, että ruotsin sanojen tapailu olisi hyvin keinotekoista.

Koska ruotsin osaamisen tarve on käytännössä pieni, on opiskeluun vaikea motivoitua (ruotsinkielisten tilanne on suomea ajatellen toinen, koska he tarvitsevat suomea jokapäiväisessä elämässä). Tilanne aiheuttaa myös eriarvoisuutta: vanhempi, joka vaikkapa akateemisesti koulutettuna on tottunut järjestelmään, pystyy tekemään ”välttämättömyydestä hyveen” ja selittämään asiaa lapselle tai nuorelle.

Jos tästä on erilaisia mielipiteitä, miksi asiaa ei selvitetä tutkimuksella? Kuten Soininvaara ehdottaa ”tehtäköön kyselytutkimus vaikka 35-vuotiaiden keskuudessa siitä, kuinka paljon heillä on ollut käyttöä kouluruotsille, käyttävätkö he sitä päivittäin, viikoittain, kuukausittain, vuosittain vai harvemmin” (blogi ”Ruotsin opiskelusta yli 140 merkkiä”,14.12.).

Tutkimusta odoteltaessa on todettava, että pakollisilla ruotsin opinnoilla on etupäässä ns. symbolinen merkitys.

Usein sanotaan, että ”jokaisella tulee olla oikeus opiskella toista kansalliskieltä”. Kyllä, mutta miksi pakolla? Vastaus kuuluu, että ruotsin osaaminen kuuluu yleissivistykseen. Mutta entä jos perhe ja nuori on eri mieltä? Eikö muu osaaminen voisi korvata ruotsia? Ehkä jokin toinen kieli? Tai filosofian lisäopinnot? 74% suomenkielisistä on tutkimuksen mukaan ruotsin valinnaisuuden kannalla.

Tiivistäen: Pakollinen ruotsi tarkoittaa yhteiskunnan huippukerroksen valtaa määritellä yleissivistys suomenkielisten tarpeista piittaamatta.