Perussuomalaiset, postmodernit kokeilut ja taidemuseoiden unohdettu kansa

Vaikka suomalainen sivistyneistö on pieni, on se silti pippurinen sivistystä uhkaavien vaarojen tunnistamisessa.

Nyt sivistyneistö on alkanut tosissaan tutkia perussuomalaisten vaaliohjelmaa.

Ja etsivä löytää.

Ohjelmassa lukee: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.”

Veroina kerätyillä kulttuurirahoilla olisi tuettava suomalaista omaleimaista taidetta, eikä ”tekotaiteellisia postmoderneja kokeiluja”.

Kulttuuri-ihmiset haukkovat henkeään. Ennenkuulumatonta. Kauheaa! Persutko nyt määrittelevät mikä on taidetta?!

Esimerkiksi Markus Määttänen purkaa syntynyttä järkytystä Aamulehdessä (06.03): ”Edes kaikki perussuomalaiset itse eivät voi käsittää puolueensa vaaliohjelman kulttuurilinjausta, jonka mukaan ”tekotaiteelliset postmodernit kokeilut” pitäisi jättää ilman valtion tukirahoja.”

Mutta taiteen valtiollinen tukeminen ON oikeasti haasteellista puuhaa. Kuka määrittelee millaista taidetta verovaroin tuetaan? Kuka sanoo, mikä on tukemisen arvoista?  Millaisin perustein tämä tapahtuu?

Persujen vaaliohjelma nostaa esille tämän. Se on rohkeata ja ansiokasta. Ohjelma kertoo jotain perussuomalaisten ajatuksista liittyen tukemisen perusteisiin. Ehkä tämä on sanottu hieman kömpelösti, mutta juuri sen vuoksi puhuttelevasti.

Tästä näkökulmasta suomalaiset ovat ikään kuin suurehko alkuperäiskansa, jonka kulttuuripolitiikalle asettuu erityisiä tehtäviä. Pitäisi tunnistaa mikä on meille ”omaa” ja tukea sitä?

Voivatko vain asiantuntijat määritellä millaista taidetta tulee tukea? Apurahajärjestelmän ja erilaisten klikkiytymisten vaarallinen yhdistelmä tiedetään. Tällaiset klikit ovat usein yhteydessä erilaisiin ”ismeihin”. Jos vain taidekriitikot ja taitelijat päättävät, saattavat ulkopuoliset, jotka eivät kuulu ”verkostoon” jäädä nuolemaan näppejään. Eräät kuvataitelijat, esimerkiksi Osmo Rauhala, on nostanut esille tämän ongelman.

Ja entä tavallisen kansan taidemaku? Onko taiteen tukemisessa otettava tämä jotenkin huomioon ja missä määrin? Tulisiko ottaa huomioon katsojan tarve nauttia taiteesta?

Joskus taidemuseossa kohtaat toisen samanlaisen kävijän kuin sinä itse – hänenkin katseensa ehkä harhailee esillepannuissa teoksissa ja koettaa etsiä merkityksiä jopa teosten väleistä? Museokävijä ei ehkä itse uskalla ottaa asiaa milloinkaan puheeksi? Siis sitä, että hän ei rehellisesti sanottuna ollenkaan nauttinut. Ehkä ilmaisu ”tekotaiteelliset postmodernit kokeilut” tarkoittaa juuri tätä monen maallikon kokemusta?

Itsekin perussuomalaisten ehdokkaana luen vaaliohjelmaa seuraavasti: perussuomalaiset lupaavat ottaa vakavasti ne haasteet, joita pelkästään asiantuntijavetoiseen julkiseen taiteen tukemiseen liittyy.

Ilmari Rostila

Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja, YTT, eläkkeellä oleva sosiaalityön emeritusprofessori, perussuomalainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu