Perussuomalaisten puheenjohtaja-valinta ja kielipolitiikka

Perussuomalaisten puoluekokouksessa päätetään lauantaina uudesta puheenjohtajasta. Kumpikaan pääehdokas, kansanedustaja Riikka Purra ja Sakari Puisto, ei ole pakollisen ruotsin kannalla, vaan suhtautuvat kielipolitiikkaan avoimesti ja sivistyneesti.

Aihe vaatiikin avointa suhtautumista  ja keskustelun tason nostoa.

Kaikki tietävät – suomenkielisten näkökulmasta epätarkoituksenmukaisen – ruotsin kielen pakollisuuden kouluissa. ”Pakkoruotsi” on kuitenkin vain räikeimmin suomenkielisten näkökulman sivuuttava kielipolitiikan osa. Tilanteen taustalla on kylmän sodan, siis Neuvostoliiton uhkan, aikana syntynyt väärinymmärrys kielipolitiikan perusteista. Moniko tietää tästä?

Perustuslaki tunnistaa ja tunnustaa suomenkieliset ja ruotsinkieliset oman äidinkielensä yhdistämäksi kieliryhmäksi. Kummallakin ryhmällä on sivistyksellisiä ja yhteiskunnallisia tarpeita, kuten tarve tuntea yhteenkuuluvuutta samaa kieltä puhuvien kanssa ja tätä vastaava oikeus kielelliseen identiteettiin. Perustuslain mukaan julkisen vallan on huolehdittava kieliryhmien tarpeista yhtäläisin perustein.

Tarve samaistua omaan äidinkieleensä ja kieliryhmäänsä on tärkeä arvo. Oikeus äidinkieliseen kulttuuriin ja tähän perustuva samaistuminen oman kielen puhujiin oli jo 1940-luvulla Suomessa solmitun kielirauhan yleisesti hyväksytty lähtökohta. Kielirauha jäi kuitenkin kokoelmaksi hyviä ajatuksia komitean raportissa. Voidaan sanoa, että kielellisen yhteenkuuluvuuden vahvistaminen toteutuu Suomessa vain ruotsinkielisten kohdalla, koska heidän etujärjestönsä asema ja rahoitus perustuu lakiin. Ruotsinkielisillä on etujärjestönsä ja kielipolitiikkaan keskittyneen puolueensa kautta oikeus ja mahdollisuus osallistua kielipoliittiseen päätöksentekoon, lausua ja tulla kuulluksi. Suomenkielisillä ei ole mitään vastaavaa tahoa.

Suomenkielisen kulttuurin elinvoimaisuuden ehtona on myönteinen itsetunto ja yhteenkuuluminen. Kieli ja kulttuuri säilyvät, jos suomea puhuvat tuntevat äidinkielen tärkeäksi osaksi itseään, tuntevat yhteenkuuluvuutta samaa kieltä puhuvien kanssa ja puolustavat omia kielellisiä tarpeita. Tämä, oman historian tuntemiseen perustuva, myönteinen itsetunto ja yhteenkuuluminen auttaa myös estämään paljon puhutun ns. englannin kielen ylivallan, äidinkielen korvautumisen huomaamatta englannilla.

Suomi ei ole meille toinen kotimainen kieli, vaan se on meidän äidinkieli. Tätä on tarpeen korostaa ja selventää samalla ymmärrystä maamme kielipolitiikan perusteista. Nykyinen kielipolitiikka etsii perusteita ruotsin pakollisuudelle. Kuitenkin vuonna 1968 tehty peruskoulun pakollinen ruotsi oli kylmän sodan aikainen ratkaisu. Päätöstä tehtäessä ei noudatettu vuonna 1945 solmitun kielirauhan periaatteita. Suomen kylmän sodan aikana harjoittama ulkopolitiikka suhteessa Pohjoismaihin ja näiden toiveisiin vaati muuta. Ulkopolitiikka vaati silloin ruotsin opintoja kaikille (ks. Janne Väistön Väitöskirja ”Toinen kotimainen toisen tasavallan Suomessa…” (2017).

Peruskoulun (ulkopoliittinen) kieliratkaisu muodosti – väärin ja epäoikeudenmukaisesti – lähtökohdan pakollisen virkamiesruotsin tulolle yliopistoihin 1980-luvulla ja 2000-luvulla alkaneelle kaksikielisyyspolitiikalle, joka sivuuttaa suomenkielisen näkökulman. Voimassa oleva ns. kansalliskielistrategia tiivistää tämän kaksikielisyyspolitiikan periaatteet ja käytännön — suomenkielisten kannalta väärin.

Nyt haasteena on tarkastella kielipolitiikan perusteita rakentavasti ja avoimesti suomalaisuuden historian ja nykyhetken tarpeiden valossa. Riikka Purra ja Sakari Puisto, joilla kummallakin on runsaasti erittelevää mieltä, rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta, kykenevät  tähän mainiosti.

 

+3
Ilmari Rostila
Perussuomalaiset Tampere
Ehdolla kuntavaaleissa

Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja, emeritusprofessori, sosiaalityön dosentti, yhteiskuntatieteiden tohtori.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu