Seitsemän veljestä – 150-vuotta vanhan kirjan merkitys?

Aleksis Kiven romaani Seitsemän veljestä ilmestyi jatkokertomuksena vuonna 1870. Kirjan ensimmäinen osa (”1. vihko”) julkaistiin 2.2.1870 ja koko kirja oli lukijoiden käsillä saman vuoden toukokuussa. Tänä vuonna on siis Kiven teoksen 150-vuotisjuhlavuosi.

Mikä on tuon vanhan kirjan merkitys tänään? Käsittelen kysymystä juhlavuoden kunniaksi kenties useammassakin blogissa.

Richard A. Impola luonnehti (1991) englanniksi kääntämäänsä Seitsemän veljestä -romaania Aleksis Kiven rakkauden työksi (”a labor of love”) maataan, kansaansa ja kieltään kohtaan. Vaikka olenkin mies, joka katsoo usein viinikirjasta miltä viini maistuu, en tarvitse Impolan mainiota suositusta huomatakseni kirjan rakkautta isänmaahan, kansaan ja kieleen. Teos iskee erityisesti meihin suomalaisiin, koska se kertoo maastamme ja kansastamme omalla kielellämme, jota ei tarvitse kääntää.

Teoksen keskeiseksi teemaksi on perinteisesti nähty konflikti, joka syntyy kun metsän vetovoiman tuntevat veljekset pakenevat yhteiskunnan vaatimuksia. Konflikti ratkeaa vasta kun veljet oppivat lukemaan ja palaavat maanviljelijöiksi yhteiskunnan piiriin. Jäsennykseen kuuluu käsitys suomalaisesta kansanluonteesta, se, että veljekset tuntevat, Tarkiaisen (1916) sanoin, ”koskemattomiin takametsiin houkuttelevaa suomalaista verenvetoa, joka oli perintönä kulkenut polvesta polveen”.

Tässä käsityksessä jää kuitenkin liian vähälle huomiolle veljesten järkevä toiminta, keskustellen tapahtuva arviointi ja päättely. Kirja kuvaa kriisinomaisesta tilanteesta toiseen etenevää  moniulotteista  kasvutapahtumaa, jossa järkevät – vaikkakin järkevyydessään inhimillisen rajoittuneet – veljekset ottavat omakseen esi-isien henkisen ja aineellisen (kulttuuri) perinnön. Tähän sopivat Goethen Faustin sanat:

Perintö, isiltäs mi jää,

omakses omin harrastuksin hanki!

(Suom. Otto Manninen.)

Mikä merkitys Kiven teoksella on tänään? Vastaus riippuu siitä, minkä painon asetamme omalle kulttuurille, isänmaalle ja kansakunnalle.  Tässä on karkeasti kolme vaihtoehtoa. Ensiksi, voimme katsoa, että kansakunta tai isänmaa edustavat kielteistä kansallisvaltio-ajattelua. Toiseksi, voimme nähdä kansakunnan ja isänmaan suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kannalta myönteisinä asioina, joiden merkitys on kuitenkin nykyisenä aikana vähentynyt ja ohentunut. Kolmanneksi, voimme pitää kansallista kulttuuria ja kansakuntaa inhimillisen maailma-suhteemme kannalta edelleen elintärkeinä arvoina, joiden perustavuus lisää niihin jotain pyhää merkitystä.

Jälkimmäisessä tapauksessa A. Kiven kirjan todellisuuskuvalla ja sen herättämättä tunteella on edelleen mitä ajankohtaisin merkitys. Kirja välittää meille arvokasta tietoa siitä miten suhtautua isänmaahan. Viime kuussa menehtynyt englantilainen filosofi Sir Roger Scruton piti taiteen tehtävänä tunteita koskevan kulttuurisen tiedon siirtämistä sukupolvelta toiselle. Näin taideteos, esimerkiksi romaani, runo tai maalaus, välittää kulttuurin kannalta elintärkeää tietoa siitä ”mitä tuntea”. Kiven teos välittää tätä kulttuurimme kannalta tärkeää tunnetta eteenpäin ja on tässä mielessä (elävää) kansalliskirjallisuutta.

Toki sataviisikymmentävuotias Seitsemän veljestä voi tuntua ensi alkuun hieman pölyiseltä.  Maailmamme on kovin toisenlainen kuin veljesten ympäristö. Lukemisen edetessä tomu kuitenkin hälvenee.