Suomea puhuva kansakunta vuonna 2020
Vuosikymmen vaihtuu. Vuosi 2020 on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin juhlavuosi. Kirja pääsi julkisuuteen 150-vuotta sitten. Tästä enemmän tulevissa blogeissa.
Vuosi 2020 on myös presidentti J.K. Paasikiven syntymän 150-vuotisjuhlavuosi. Paasikiven mottona pidetään toteamusta ”Taloudellinen ja henkinen itsenäisyys on valtiollisen itsenäisyyden perusta”. Onko lauseella sisältöä nykyaikana? Voiko Suomen valtion taloudellisesta itsenäisyydestä euron aikana puhua?
Entä, mitä on henkisestä itsenäisyydestä jäljellä? Ainakaan käsitystä kansasta ja kansakunnasta myönteisinä asioina ei korosteta. Ennen sanat ”me suomalaiset” ilmaisi pyrkimystä yhteenkuuluvuuteen. Onko tällaista pyrkimystä enää? Veteraanit toki muistetaan, mutta kouluissa ja yliopistoissa ei opeteta ymmärtämään kansallisuusaatteen ja kansakuntien rakentavaa merkitystä.
Suomi suomalaisten kotina ei tunnu olevan enää valtiovallan suojeluksessa. Valtiona ja kansana olemme hukanneet suhteen itseemme, harhautuneet pois itsestämme, tulleet kodittomiksi. Maailma on muuttunut meille kylmäksi ja tekniseksi paikaksi.
Väinö Linna korosti, miten oma kieli on kansainvälisessä maailmassa kansallisuuden kenties ainoa järkevä perusta. Erityisyytemme suomalaisina perustuu kieleen. Erityisintä meissä on suomen kieli ja omakielinen kulttuuri. Olemme suomea puhuva kansa ja kulttuuri.
Yhteinen kieli synnyttää välittömän yhteyden toisiin suomalaisiin. Tämän pohjalta rakentuu keskinäinen yhteenkuuluvuus ja myönteinen käsitys itsestämme. Myönteinen käsitys itsestä on puolestaan henkisen itsenäisyytemme tae.
Henkinen itsenäisyys on terveen kansainvälisyyden edellytys. Suhde englannin kieleen on noussut tältä kannalta yhä enemmän keskusteluun. On herättänyt huoli omakielisen kulttuurimme säilymisestä kun englannin kieli valtaa yhä enemmän alaa arjessamme ja myös esimerkiksi korkeammassa koulutuksessa. Kansainvälisyys ei ole oman hylkäämistä, selän kääntämistä itselle. Englannin kieli on kansainvälisen kanssakäymisen hyödyllinen väline, mutta suomi on äidinkielemme.
Valtion tulisi tukea suomalaisten kielellistä yhteenkuuluvuutta ja tähän perustuvaa käsitystä itsestä. Perustuslakikin puhuu kahdesta kielellisestä väestöstä. Perustuslaki ei siis tarkoita suomea puhuvan kansan kieltämistä. Päinvastoin, suomenkielellisten yhteenkuuluvuutta tulisi edistää ja juhlia, siitä tulisi iloita. Suomenkielisillä on tämä oikeus. Samalla tavalla kuin ruotsinkielisillä on oikeus iloita omasta kielellisestä yhteenkuuluvuudestaan.
Valtio ei ole kyennyt vastaamaan tähän haasteeseen parhaalla mahdollisella tavalla. Taustalla on väärinkäsitys, joka koskee suomen ja ruotsin asemaa kansalliskielinä. Niinpä voimassa olevassa kansalliskielistrategiassa (ks. OKM, kansalliskielistrategia) valtio kiinnittää huomion kotimaisiin kieliin, kantaa huolta kielistä, erityisesti uhanalaiseksi koetun ruotsin kielen asemasta. Kansalliskielten edistämisen ajatus ei kuitenkaan kata kysymystä suomenkielisten kielellisestä yhteenkuuluvuudesta ja tähän perustuvasta käsityksestä itsestä ja meistä (kielellinen identiteetti). Suomalaisten käsitys itsestään on sidoksissa omaan kieleen ja sen valtiolliseen edistämiseen (suomenkielisellä suomen, ruotsinkielisellä ruotsin). Valtio ei kiinnitä riittävästi huomiota suomen kielen merkityksen suomenkielisiä yhdistävänä kielenä.
Tämä miete johtaa ajatukset historiaan. Ulkopoliittinen realismi Idän ja Lännen välissä määräsi Suomen kielipolitiikkaa Neuvostoliiton olemassaolon ajan. Tarvittiin Neuvostoliiton painetta tasapainottava yhteys Länteen, joka rakentui keskeisesti Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden välityksellä. Janne Väistö (2017) osoittaa väitöskirjassaan peruskoulun kieliratkaisusta, miten Pohjoismaista tuli Suomen kielipolitiikan avaintekijä (ks. tästä Suomen Mielen erikoisnumero 1-2/2019, http://suomalaisuudenliitto.fi/wp-content/uploads/2019/06/SuomenMieli_web-2.pdf). Tästä syystä Suomen nykyinen kielipolitiikka korostaa kahta kansalliskieltä ja ruotsin osaamista pakollisena osana suomenkielisten yleissivistystä. Vähemmälle huomiolle jää suomenkielisten äidinkieleen perustuva käsitys itsestään ja tarpeistaan.
Kyllähän tämä äidinkieli on itse kullekin tärkeä. Kuitenkin, taidamme unohtaa että jo Euroopassa on useita kansoja, lisäksemme, joille monikielisyys ei ole mitenkään kansallisuustunteen este. Katsotaanpa.
Sveitsiläiset ovat aivan varmasti mielestään yksi kansa. Entä se ”sveitsin kieli”? Sama tilanne on Belgiassa: kaksi kieltä, yksi kansa.
Sitten kun lähdetään katselemaan suureen maailmaan, löytyy jo vallan kummia. Vaikka nyt Filippiineillä. Satakunta kieltä. Suuria ryhmiäkin on useita. Jonkinlainen yhteinen kieli on johdettu tagalogista, mutta selvyyden vuoksi kouluissa opetetaan englantia. Etelä-Afrikassakin kieliä on useita, eikä se pääkieli ole englanti.
Ilmoita asiaton viesti
Arvokkaan tekstin kirjoitit. Itse olen perustavasti suomalainen – ja siksi en ole perussuomalainen.
Alla olevan kirjoitin (kevyesti muokattuna) toisen tekstin kommentiksi, mutta huomaan sen olevan paikallaan yhtä lailla tässä:
Englannin (yletön) käyttö ei ole kansainvälisyyttä ensinkään, se on vain anglosaksismia. Sama ongelma muuten on korkeakoulumaailmassa (ja monessa muussa). Toisille kielille on sijansa, mutta käytettäköön sitten edes sivistyskieliä – sumuisten saarten länsigermaanisen mongerruksen sijaan.
Englanti sai nykyisen asemansa toisen maailmansodan jälkeen. Luotiin vaihto-oppilasjärjestelmä. Tulos on anglosaksisen maailman yliedustus ja englannin kielen voittokulku. Monen muun, ja nimenomaan sivistyskielen, kustannuksella. Näistä – siis sivistyskielistä – mm. espanjan äidinkielisten puhujien määrä ylittää englannin äidinkielisten puhujien määrän. Espanja kasvaa, englanti tuskin. Mihin katosi ranska, saksa, venäjä, portugali, italia (sekä arabia, kiina, japani, persia, swahili, hindi, urdu? Ja monet ns. pienet kielet?)
Kansainvälisyys on jotakin muuta: se on kansojen välisyyttä, ja yksilötasolla se toteutuu yksilöiden välisyytenä. Siinä tarvitaan avointa asennetta koko muuta maailmaa kohtaan ja valmiutta/halua omaksua tyystin vieraitakin asioita.
Kuka minä olen. Minä ajattelen (ensisijaisesti) äidinkielelläni. Oletan ja odotan kotimaani toimivan ensisijaisesti sen väestön äidinkielillä. Suomenkielisillä alueilla pääosin suomeksi ja ruotsinkielisillä alueilla pääosin ruotsiksi.
Viime kesän vietin suurelta osin sattuneista syistä Italian Torinossa. Jokseenkin miljoonan ihmisen kaupungissa vajaa kymmenesosa puhuu äidinkielenään jotakin muuta, mutta Italiassa ymmärretään arvostaa maan virallista kieltä. Kyse onkin kulttuurikansasta. Suomen kieltä käytämme tässä maailmassa vain me suomenkieliset, ja suomesta kiinnostuneet – mutta jos me emme arvosta kieltämme, se ei loputtomiin jatku.
Kansainvälisyyskin edellyttää kansaa ja sitä väliä. Että jollakin on väliä, suomen (sekä ruotsinkieliselle – kuin myös saamen- ja romaninkieliselle vähemmistölle) kielellä.
Ilmoita asiaton viesti
On totta, että englannista muodostui toisen maailmansodan jälkeen, lähinnä 60-luvulla, eräänlainen Lingua Franca maailmaan. Tuo käsite ”Lingua Franca” muuten juontaa juurensa ajalta, jolloin ranska oli maailman ”virallinen” kieli. Sitä statustaan se ei ole koskaan virallisesti menettänyt, vaan esimerkiksi diplomaattisissa kutsuissa tekstit ovat edelleen usein ranskaksi, kuten mm. omassa repaleisen muovikuoren sisällä olevassa pahvisessa ajokortissanikin, jonka tekstit ovat suomeksi, ruotsiksi ja ranskaksi.
Mika Waltarin kirjassa ”Yksinäisen miehen juna” hän kuvaa tilannetta, jossa Kroatian alueella junalla matkustaessaan kommunikointi paikallisten asukkaiden kanssa oli hankalaa, ”koska niin harvat osasivat ranskaa”.
Suurimpana syynä tuon ”sumuisten saarien länsigermaanisen kielen” valta-asemalle on kuitenkin USA, joka selvisi sodasta voittajana ilman ylivoimaisia taloudellisia uhrauksia tai jälleenrakennuksen tarvetta ja pystyi sellaisesta maailman mittapuusta katsottuna ainutlaatuisesta asmastaan käsin toimimaan edelläkävijänä kaikessa mahdollisessa kehityksessä. Lisää potkua englannin leviämiselle antoi 60-luvun uuden aallon populaarimusiikki, joka villitsi nuorison jokaista maailman kolkaa myöten. Ei pidä myöskään aliarvioida Hollywoodin merkitystä.
Ilmoita asiaton viesti
Suomenkielen rappeuttaminen alkaa jo varhaislapsuudesta, kun äidit ja isät eivät itse osaa tai ”kerkiä” lukemaan, vaan tuuppaavat lapset tv:n tai kännykän räpläämiseen vanhemman läsnäolon ja vuoropuhelun sijasta.
Edelleen kieli hapertuu, kun sitä ei osata käsin kirjoittaa ja ajatella kielellä mitä kirjoitetaan.
Tekstarien lähettäminen on sekokieltä, jolla ei ole kuin osittain tekemistä suomenkielen kanssa.
Monikielisyys aloitettuna jo äidinmaidosta ei haperruta ”äidinkieltä”. Omista lapsenlapsistani Saksassa ( äiti suomalainen ja isä meksikolainen) ei osaa sanoa, mikä on äidinkieli, koska osaavat ja ajattelevat täysin sujuvasti ”äidinkielellä” (suomi), isänkielellä (espanja) ja koulukielellä (saksa).
Suomessa kielen ”korkeaveisua”, väittelytaitoa ei opeteta missään eikä paatosmaista lausujaa Jyrinkoskea kuulla kouluissa:
https://www.youtube.com/watch?v=eMmWkM9UM3Y
… eikä hurjaa Veikko Sinisalon ”suomalainen”:
https://www.youtube.com/watch?v=63n1sUG9cDU
Miksi suomenkieli ei kiinnosta kauneudessaan ?
Ilmoita asiaton viesti
Ulkomaalaisuuden jonkinasteinen ihannointi on kummallinen piirre suomalaisissa. Halutaan korvata suomen kieli sekä suomalaisia työntekijöitä, opiskelijoita ja opettajia muualta tuoduilla. Näistä seuraavat haitatkin ovat pitkälle samankaltaisia.
Yliopistolain mukaan opetus- ja tutkintokieli on suomi, jollei laissa jäljempänä toisin säädetä. Ja siellä jäljempänä sitten säädetään täysin ristiriitaisesti edellä mainitun kanssa, että yliopisto voi päättää muun kielen kuin opetus- ja tutkintokielensä käyttämisestä opetuksessa ja opintosuorituksissa. Omituisen mutkikasta lainsäädäntöä, jonka seurauksia tuskin on arvioitu muuten kuin mielikuvatasolla.
On aivan järkyttävää, että esimerkiksi Helsingin yliopiston maisteriohjelmista noin puolet on englanninkielisiä. Jos mahdollista vielä järkyttävämpi on tavoite, että 35 % tohtoriopiskelijoista on ulkomaalaisia ensi vuoteen mennessä! Tällaisella toiminnallako Suomi luulee edistävänsä menestystään? Eikö olisi taloudellisempaa pyrkiä kouluttamaan suomalaisia?
Suomalaiset opiskelijat, jotka opiskelevat vieraalla kielellä, eivät kykene yhtä tehokkaaseen opiskeluun, ja erityisesti ajatteluun, kuin suomen kielellä. Ymmärrys, ilmaisut ja keskustelut köyhtyvät, jolloin oppiminen jää pinnallisemmaksi. Erityisen tehotonta on, jos myös opettaja on äidinkieleltään suomenkielinen, koska silloin köyhtymistä tapahtuu kahdessa vaiheessa. Ulkomaalaisten opettajien kautta opetukseen saattaa tulla hedelmöittäviä vivahteita, mutta kenties siinäkin jäädään negatiiviselle puolelle, koska ulkomaalaiset eivät pysty kovin hyvin suhteuttamaan välittämäänsä tietoa Suomen olosuhteisiin ja yhteiskuntaan.
Ehkä jo tästä pienestä pintasipaisusta ilmenee, että äidinkieli on perustavaa laatua oleva elementti, joka antaa parhaat kommunikaatiomahdollisuudet ja on keskeinen myös tärkeän voimavaran – yhteisöllisyyden – syntymisessä.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos tästä kirjoituksesta! – Muistan joku vuosi sitten, että tuoteselosteiden piti olla suomeksi, ja englanninkielisten tekstien päälle liimattiin suomenkielisiä tarroja. Se oli hyvä asia. Jostain luin, että ”30 prosenttia suomalaisista ei pysty hoitamaan asioitaan englanniksi”. Tuntuu aika pieneltä tuo prosentti… Helsingissä on enenevästi kahviloita/ravintoloita, joissa palvellaan vain (huonolla) englannin kielellä. Kuinka suuri sanavarasto kahvilatarjoilijalla pitäisi olla, jotta palvelu mitenkuten sujuisi suomeksi? Tuskin ihan valtava. – Siis kun suomalainen, joka on korkeat veronsa maksanut, haluaisi ruokaa, on hänen etsittävä kotimaansa pääkaupungissa paikkaa, missä saisi suomeksi palvelua. Onko loogista?
Ilmoita asiaton viesti