Suomen kielen elinvoiman ratkaisemme itse

Viime aikoina on kannettu huolta suomen kielen elinvoimaisuudesta ja asemasta yhteiskunnassa. Huoli on perusteltu. Äidinkielemme haasteellinen asema näkyy englannin kielen yleistymisenä kanssakäymisen välineenä Suomessa. Englantia näkee ja kuulee yhä enemmän julkisuudessa, palveluissa, työssä ja koulutuksessa. Moni on yllättynyt, ettei isojen kaupunkien kaikissa kaupoissa tai ravintoloissa enää saakaan suomenkielistä palvelua, vaan oletuskielenä on englanti. Tieteellinen tutkimus ja julkaisutoiminta tapahtuu jopa suurimmaksi osaksi englanniksi. Asiantuntijoiden mukaan suomen kieltä uhkaa nyt käyttömahdollisuuksien kaventuminen ja aseman heikkeneminen yleiskielenä (https://yle.fi/a/3-10476774).

Ongelma ei kuitenkaan ole englannin kieli. Englanti ei ole oman kielemme elinvoiman heikentymisen syy, vaikka media onkin tarttunut tähän helppoon selitykseen. Media onkin rakentanut kertomusta englannin kielen ”ylivallasta”. Englannin kielestä on näin tehty niin sanottu hyvä vihollinen. Tällaista ”hyvää vihollista” on kaikkien helppo vastustaa, koska se auttaa siirtämään hankalammat asiat sivuun. Hankala asia, jonka englanti ”hyvänä vihollisena” auttaa sivuuttamaan, olemme me itse. Kielemme ongelma ja ratkaisu on meissä suomenkielisissä itsessämme, siis suhteessamme omaan kieleemme ja toisiin suomenkielisiin.

Teoria englannin kielen ylivallasta ruokkii nurkkakuntaista käsitystä, jonka mukaan suomen kieltä puolustetaan vastustamalla englannin kieltä. Näin näyttää ajattelevan esimerkiksi tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen, jonka mukaan ”[…] pitäisi unohtaa joutava tappurointi suomen ja ruotsin kielten ympärillä ja keskittyä molempia kansalliskieliämme näivettävään englantiin” (https://twitter.com/honkonenpetri/status/1576944357038780416). Ruotsin pakollisuudesta käyty kansalaiskeskustelu ja tässä yhteydessä esitetyt toiveet ruotsin valinnaisuudesta tulisi siis unohtaa, ja kaikki tarmo suunnata englannin kielen vastustamiseen. Honkosen esittämä näkemys on valitettavan yleinen, ja kertoo median esittämän tarinan sisäistämisestä.

Englannin näkeminen vihollisena on helppohintainen tapa vaihtaa aihetta. Se on poliittisesti helppoa, koska asiasta ei vallitse mitään aitoa poliittista erimielisyyttä. Voi siis turvallisesti asettua suomen kielen puolustajaksi pahana pidettyä englantia vastaan, ymmärtämättä lainkaan suomalaisen kielipolitiikan historiaa. Kaiken tohinan keskellä kuitenkin unohtuu, että kysymys on suhteestamme omaan kieleemme ja toisiin kieltämme puhuviin.

Äidinkielemme hankalan tilanteen ratkaisu on meissä itsessämme. Kysymys on tavallisten suomalaisten asenteista ja arvoista omaa kieltään kohtaan eikä (mistään) vieraasta kielestä. Kuten Sari Maamies Kielikello-lehdessä osuvasti kirjoittaa:

”Olemme vapaaehtoisesti luopumassa kielestämme toisen kielen hyväksi. Miksi? Kyse on viime kädessä asenteista ja valinnoista. Vallalla on oman kulttuurin ja kielen vähättely ja nöyristely suppeasti tulkitun ”kansainvälisyyden” edessä. Kansojen välisyys – siis kansainvälisyys – sisältää myös kansojen puhumien kielten rinnakkaiselon. Kielet eivät ole uhka toisilleen, englanti ei kielenä ole uhka suomen kielelle, sen sijaan suurin uhka suomen kielelle ovat suomalaiset itse.” (Kielikello 4/2019,  https://www.kielikello.fi/-/teemme-sen-itse, kursivoinnit IR)

Suomalaiset uhkaavat siis omaa kieltään, koska heiltä puuttuu kieleen liittyvä myönteinen itsetunto ja yhteenkuuluvuus. Kieli ja kulttuuri säilyvät, kun suomea puhuvat tuntevat äidinkielen tärkeäksi osaksi itseään ja tuntevat yhteenkuuluvuutta toisten, samaa kieltä puhuvien, kanssa. Samalla yhteenkuuluvuutemme vahvistaa suomen kielen arvoa.

Suomen kieli kaikkia suomalaisia yhdistävänä kielenä

Kielen toimivuus ja elinvoima on yhteydessä kielen arvostukseen. Kieli, jota arvostetaan, pysyy elinvoimaisena. Suomenkieliset eivät kuitenkaan arvosta omaa kieltään riittävästi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, ettei Suomeen muuttavalta vaadita suomen kielen osaamista. Myös se, että monet suomenkieliset laittavat lapsensa ruotsinkieliseen kouluun, kertoo toisen kielen asettamisesta oman edelle.

Ongelmana on siis se, että emme koe olevamme suomenkielisiä, tunnemme liian vähän kieleemme liittyvää yhteenkuuluvuutta. Kysymys on samastumisesta omaan kieleen ja toisiimme suomea puhuvina ihmisinä. Samaa tarkoittaa alkuperältään vieraskielinen ja monien vieroksuma sana identiteetti – kieli-identiteetti.

Suomenkieliset joutuvat puolustamaan kieltään käsi selän takana sidottuna, koska kielellistä yhteenkuuluvuuttamme häiritään – mm. pakkoruotsilla, kaksikielisyysideologialla ja näiden puolustamiseksi kehitetyillä vinoilla perusteilla. Yhteenkuuluvuutta häiritsee myös suomenkielisten ja ruotsinkielisten tarpeiden kytkeminen toisiinsa, mikä estää suomenkielisten etua etsivän näkökulman muodostumista. Mitä tarkoitan?

Vain muutama esimerkki. Ensiksi, kun puheeksi tulee vaatimus osata suomea Suomessa, lisätään tähän aina ”tai ruotsi”. Mistä tämä kertoo? Tämä kertoo siitä, että virallinen Suomi ei arvosta suomea parhaana kanssakäymisen välineenä Suomessa, vaan tahtoo pikemminkin piilottaa tämän tosiasian. Jokainen tietää, että vain suomi voi toimia kaikille Suomessa asuville yhteisenä kielenä, vaikka ruotsi onkin toinen kansalliskieli. Ruotsin oikeudellinen asema kansalliskielenä ei muuta tätä tosiasiaa. Tällainen kielellisen todellisuutemme ohittaminen ja vaatimattomuus ajatellen suomen kielen yhteiskunnallista tehtävää heikentää kielemme arvoa ja lähettää peitetysti suomenkielisiä vähättelevän viestin. Suomenkielisten yhteenkuuluvuuden ja kielellisen itsetunnon vahvistamiseksi suomen kieli tulisikin tunnustaa parhaaksi kanssakäymisen kieleksi Suomessa.

Toiseksi, monet suomenkieliset haluaisivat opiskella ruotsin sijasta jotain muuta oppiainetta. Myös monet vanhemmat toivovat lapselleen mahdollisuutta valita kielet, joita opiskelevat. Tämä tahdonilmaisu koskee sivistyksellistä tarvetta ja se tulisi ottaa vakavasti. Nyt toive kaikuu kuitenkin kuuroille korville. Poliittisten puolueiden kovakorvaisuus suomenkielisiä kohtaan huonontaa suomenkielisten yhteenkuuluvuutta.

Ohittaessaan suomenkielisten toiveet, poliitikot vetoavat ruotsin asemaan toisena kansalliskielenä. He pönkittävät näin – perusteettomasti – käsitystä, jonka mukaan ruotsin täytyy olla pakollinen, koska ruotsi on toinen kansalliskieli. Samalla kansalaisille lähetetään viesti, jonka mukaan suomenkielisten toiveisiin voi suhtautua välinpitämättömästi. Tämä ei vahvista, vaan heikentää suomenkielisten yhteenkuuluvuutta. Pitämällä kiinni pakollisesta ruotsista julkinen valta aiheuttaa eripuraa suomenkielisten keskuudessa ja rikkoo näin suomenkielisten yhteenkuuluvuutta.

Ruotsin pakollisuuden asettaminen kansalaisten tarpeiden yläpuolelle kertookin suomalaisten vähäisestä keskinäisestä solidaarisuudesta: sen sijaan, että kunnioittaisimme toistemme tarpeita ja valintoja, pistämme mieluummin vahingon kiertämään kannattamalla toisille samanlaista pakkoa kuin minkä itse olemme kokeneet. On myös virheellistä yleistää oma käsitys ruotsin opiskelusta kaikkia koskevaksi. Ei ole järkevää vaatia kaikilta ruotsin opiskelua vain siksi, että on itse pitänyt kyseisestä kielestä tai hyötynyt siitä. Jotkut ruotsin pakollisuuden kannattajat vievät tämän oman käsityksen yleistämisen niin pitkälle, että väittävät ruotsin osaamisen kuuluvan yleissivistykseen (vrt. Li Andersson).

Kolmanneksi, ja samalla viimeiseksi, mitä ajattelee suomen kielestä kiinnostunut ulkomaalainen, jolle kerrotaan, että myös ruotsi käy tai englanti riittää? Mitä hän ajattelee suomenkielisten arvostuksesta omaa kieltään kohtaan? Entä mitä meidän itsemme tulisi asiasta ajatella? Vähintään meidän tulisi nähdä suomen kielen elinvoiman riippuvan meistä itsestämme ja meidän arvostuksistamme. Ensimmäiset askeleet äidinkielemme puolustamiseksi ovat suomenkielisten yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden vahvistaminen ja suomen kielen arvostuksen nostaminen: ks. näistä lisää http://suomalaisuudenliitto.fi/wp-content/uploads/2023/02/Suomen-Mieli-1-2_2023_web.pdf.