Kouriintuntuva hoitoapu Talvisodan haavoihin

Kansalaiskeräys, valmistelu ja matkan teko
Kun vuoden 1939 marraskuun viimeisenä aamuna Stalinin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, syntyi melkeinpä heti valtava myötätunnon aalto ympäri maailmaa. Niin myös Alankomaissa (joka sillä hetkellä itse vielä sinisilmäisesti uskoi säästyvänsä vastaavasta kohtalosta..). Jo joulukuun puolella ”Finsch-Nederlandsche Vereeniging” (Suomi-Hollanti-ystävyysseura) aloitti kansalaiskeräyksen Suomen hätätilan johdosta. Heti alusta lähtien oli selvä, että apu koostuisi lääkintäryhmästä, leikkaustoiminnasta sekä ylipäänsä sotasairaalan tarpeista. Siitä syystä ystävyysseura solmi yhteistyösuhteen Hollannin Punaisen Ristin kanssa, etenkin kun pikku hiljaa selvisi, että hollantilaiset olivat lahjoittamassa suuria summia tähän hyvään tarkoitukseen. Suomen sitkeä taistelu sai hollantilaisilta paljon sympatiaa.

           
”Voor Finlands Roode Kruis” (Suomen Punaisen Ristin puolesta)

Keräys ja ennen kaikkea perusteellinen varustelu kesti kuitenkin sen verran kauan, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen rauhansopimus ehti jo astua voimaan 13.3.1940. Kun tulevan lääkintäryhmän johto kysyi Suomelta, sähkeen muodossa, kannattaako edelleen lähteä Hollannista, yksiselitteinen vastaussähke tuli Suomesta nopeasti: ehdottomasti! Ohessa Hollannin senaikainen uutisfilmi Suomeen lähtevän sotasairaalan varusteluvaiheesta:

Videolinkki ”Hulpactie voor noodsituatie Finland” (1:21 min, hollanniksi)

Näin, 21.3.1940, 34-hengen ryhmä pääsi lähtemään peräti 300 varustelaatikon kera, jonka yhteispaino oli 25 tonnia. Ryhmään kuului 3 kirurgia, 4 lääkäriä, yksi hallintovirkailija, 21 sairaanhoitajaa, yksi avustaja sekä 4 tulkkia. Koska sotasairaalassa oli tarkoitus hoitaa ensisijaisesti kirurgisia potilaita, varustettiin sairaala täydellisellä kirurgisella välineistöllä, röntgenlaitteilla, sidetarpeilla, lääkkeillä ym. tarvikkeilla. Aikataulusyistä alkumatka suoritettiin lentoteitse (Amsterdam-Malmö):

Lääkintäryhmä lähdössä Hollannista (Schiphol) 


Ryhmäjohtaja tri F.Meihuizen sekä kirurgi Jan Schepel (Malmön lentokenttä)

Ruotsin hallitus järjesti ilmaisen junakuljetuksen Tukholmaan, josta kahdella rahtilaivalla (s/s ”Aldebaran” sekä s/s ”Vega”) jatkettiin Suomeen. Matka kuitenkin tyssäsi alkuun kun molemmat laivat juuttuivat kiintojäihin heti Tukholman saariston ulkopuolella (Simpnäsin edustalla). Suomen siihen aikaan suurin jäänmurtaja, Hollannissa vuonna 1925 valmistettu ”Jääkarhu”, saapui parin päivän kuluttua avuksi, jolloin molemmat laivat vihdoin pääsivät Turkuun 26.3.1940.


FÅA:n s/s ”Aldebaran”   


 Jäänmurtaja ”Jääkarhu”

Pälkjärven sijasta Vierumäkeen
Alunperin oli sovittu, että Hollannin sotasairaala siirtyisi Pälkjärven sairaalaan, mutta rauhansopimuksen kovat ehdot tulivat heti vastaan: koko alue, Wärtsilästä itään, jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle. Suomen yhteyshenkilö, lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti (puolustusvoimien ylilääkäri) tarjosi tilalle Vierumäen Urheiluopiston, joka osoittautuikin hyvin toimivaksi ratkaisuksi. Alankomaalainen sotasairaala sai ensimmäiset omat potilaansa 4.4 ja suuri osa tarvikelähetyksistä saatiin pari päivää myöhemmin.

   Tarvikelähetykset vihdoin saapuivat

Vierumäen Urheiluopisto muuttui 350 potilaan sotasairaalaksi seuraavasti:

      • Tennishalli (liikkuvat potilaat)    158 vuodetta
      • Voimistelusali                                    36 vuodetta
      • Voimistelusalin parveke                    8 vuodetta
      • Urheilusali                                          84 vuodetta
      • 10 huonetta (1. kerros)                     24 vuodetta
      • 10 huonetta (2.kerros)                     24 vuodetta
      • Lasiveranda                                          8 vuodetta
      • Varasairaansijaa                                  8 vuodetta


Vierumäen Sotasairaala   


Voimistelusalin vuodeosasto

Leikkaussali saatiin nopeasti kuntoon, jolloin päästiin hoitamaan pahimmat vammat heti alkuun kolmen kirurgin voimin. Jo huhtikuun puolivälin jälkeen sotasairaalan kiireisin vaihe helpotti. Useat viimeksi hoitoon tulleet potilaat olivat lähinnä korjaavien toimenpiteiden tarpeessa.


Leikkaussali

Kirurgien työpanoksen tarve väheni ja sen vuoksi heitä voitiin lähettää määräajaksi muihin sairaaloihin. Aluksi tri J. A. C. Schepel teki huhtikuussa leikkauksia läheisessä Hartolan kunnansairaalassa ja trit J. A. F. van den Belt ja J. Feddema olivat avustamassa Seinäjoella toimivassa sotasairaalassa. Lisäksi sisätautilääkäri H. Smitskamp antoi tarvittaessa apua ja neuvoja, ja sairaalassa jouduttiin hoitamaan myös pari synnytystä. Tri Colaço Belmonte oli 2.5. alkaen kuukauden ajan SPR:n alaisena hoitamassa Helsingissä Naistenklinikalla toimineen sotasairaalan 40-paikkaista proteesipotilaiden osastoa. Myös tri Schepel oli 2.6. alkaen lähes kahden kuukauden ajan SPR:n alaisena tekemässä Naistenklinikalla toimineen sotasairaalan kirurgian osastolla ortopedisiä ja plastiikkakirurgisia leikkauksia, koska niitä ei voitu tehdä Vierumäen osastoilla, joilla oli paljon märkäisistä infektioista kärsiviä avomurtumapotilaita.


Naistenklinikan sotasairaala (kesä 1940)


Hollantilaiskirurgien suomalaiskolleegat lääkintämajuri Sven Rehnberg ja tri Kalle Emil Kallio
(Naistenklinikan sotasairaalan kirurgian ja proteesipotilaiden osastot)

Käytännön tulokset
Lääketieteen ja kirurgian tri, professori Arno Forsius toteaa laajassa raportissaan hollantilaisen lääkintäryhmän tuloksista seuraavaa (suora lainaus):
Alankomaalaisen sotasairaalan osastoille lähetettiin hoidettaviksi vähän yli 300 potilasta, joista 260 vaati kirurgisia toimenpiteitä. Sairaalassa oli alkuvaiheessa myös sisätautiosasto, jolla hoidettiin n. 40 potilasta. Lisäksi sotasairaalan henkilökuntaan kuuluvia osallistui potilaiden tutkimiseen ja hoitoon muissa hoitolaitoksissa. On arvioitu, että kaikkiaan n. 1000 potilasta oli eri tavoin Alankomaalaisen sotasairaalan henkilökunnan hoidossa sen 3,5 kuukautta kestäneen kauden aikana, jonka sairaala toimi Suomessa.

Raajamurtumat muodostivat vammojen suurimman ryhmän. Niistä oli alaraajamurtumia 78 ja yläraajamurtumia 73. Ne olivat kaikki ampuma- tai sirpalevammojen aiheuttamia ja siten myös infektoituneita. Osa potilaista oli septisessä tilassa hoitoon tullessaan. Sen lisäksi hoidettiin 11 komplisoitumatonta murtumaa, jotka olivat syntyneet rintaman takana liikenne – tai hiihtotapaturmien seurauksena. Avoimia rintakehävammoja oli 23 ja heillä oli kaikilla keuhkopussinmärkimä ja osalla myös ilmarinta. Kallo- ja selkäydinvammoja oli kuudella potilaalla ja heidät siirrettiin hoidettaviksi SPR:n sairaalan neurokirurgian osastoille.

  Keväisen auringon parantava voima Vierumäen edustalla

Alankomaalaisessa sotasairaalassa tehtiin 246 leikkaustoimenpidettä. Niistä oli 86 luunsirujen poistoja ja 35 ammusten ja sirpaleiden poistoja. Amputaatioita tai uusinta-amputaatioita tehtiin 28. Infektoituneiden murtumien takia tehtiin 47 märkäpesäkkeiden avaamista ja absessien avaamista. Muista leikkauksista voidaan mainita 18 arvenpoistoa, ihonsiirtoa tai muuta plastista leikkausta, 7 kylkiluun osittaista poistoa ja keuhkopussin kanavointia märkimisen vuoksi, 4 leikkausta niveljäykistymien korjaamiseksi, 4 umpilisäkkeen poistoa, 3 tyräleikkausta, 1 leikkaus suolentukkeuman vuoksi ym. kirurgisia toimenpiteitä. Murtumia hoidettiin tilanteen mukaan kipsisidoksilla yli 100 tapauksessa ja tarvittaessa sitä ennen vedolla. Kaikista hoidetuista potilaista kolme kuoli, kaksi pirstaleiseen murtumaan liittyneeseen valtimoverenvuotoon ja yksi märkivään ilmarintaan. Sairaalassa oli hoidettavana kaikkiaan noin 40 sisätautipotilasta, pääasiassa toiminnan alkuvaiheissa. Sisätautilääkäri vastasi myös röntgentutkimuksista, joita tehtiin n. 40, ja verensiirroista, joita tehtiin 7 potilaalle.

Alankomaalaisella sotasairaalalla oli käytössä ainoana mikrobilääkkeenä sulfanilamidi, joka oli tullut markkinoille vuonna 1935. Se tehosi silloin hyvin ihoruusuun eli erysipelakseen. Alankomaalaiset lääkärit kiinnittivät huomiota lapamadonkantajien suureen määrään suomalaisessa väestössä.

Alankomaalaisen sotasairaalan toiminta Suomessa oli osoitus Alankomaiden kansan myötätunnosta ja auttamisen halusta Suomen kansaa ja sen urheita sotilaita kohtaan. Sairaalan lääkärit, hoitajat ja muu henkilökunta olivat sopeutuvaisia, ammatillisesti korkeatasoisia ja järjestelykykyisiä. Kielivaikeuksista huolimatta potilaiden luottamus heitä kohtaan oli suuri. Henkilökunta puolestaan arvosti suomalaisissa potilaissaan sitä, että he olivat vaatimattomia ja omatoimisia eivätkä yleensä valittaneet vaivojaan (Forsius-lainaus päättyy, lähde).

Ahkerat ja taitavat sairaanhoitajat
Hollantilaisraportista (”De ambulance naar Finland” 1940, 98 s.) käy selvästi ilmi, että ainakin Vierumäessä sotilaspotilaiden ylivoimaisesti pahin ongelma oli  haavatulehdukset sekä siitä johtuva jatkuva märkäeritys. Haavatulehdus saattoi olla jopa niin paha, että potilasta kohti syntyi 1 litra märkäeritystä vuorokaudessa, jolloin potilaan proteiinivaje oli jo hälyttävän suuri. Hollantilainen lääkintäryhmä ryhtyikin heti alusta lähtien hyvin aktiiviseen käsittelyyn tämän ongelman suhteen. Haavat avattiin uudestaan tulehduseritteen ja huonon kudoksen poissaamiseksi, jonka jälkeen siteiden vaihto nopeutettiin ja pyrittiin muutenkin haavan aerobiseen olotilaan. Tästä, sinänsä raskasta, hoitotavasta saatiin niin lupaavia tuloksia, että puolustusvoimien ylilääkäri Eino Suolahti lähetti lisää potilaita Vierumäkeen; myös ne potilaat, jotka jäivät Lahden sotasairaalaan, sen jälkeen kun tanskalainen lääkintäryhmä oli lähtenyt kotimaahan.

Ratkaisevan tärkeä rooli tässä haavojen hoitotyössä oli hollantilaisilla sairaanhoitajilla, jotka laihtuivat Suomen keikan aikana huomattavasti, johtuen raskasta nostotyöstä, Vierumäen kerrosrappusista, yksipuolisesta ruoasta sekä useista verenluovutuskerroista. Pahin tilanne sattui kuitenkin 25.huhtikuuta kun Vierumäen laitospesukone lopullisesti hajosi. Kyseinen kone oli suunniteltu noin 100 urheilijoille eikä kestänyt 350 potilaan siteiden toistuvaa pesua. Onneksi viimeiset tarvikelähetykset saapuivat Hollannista huhtikuun lopussa ja laatikoiden sisältä löytyi, sterilointilaitteiden lisäksi, kaksi pesukonetta, jolloin raskas käsipesu jäi pois.

Paluumatkan vaikeudet
Kuten tunnettu, Hitlerin Saksa hyökkäsi Hollantiin toukokuussa 1940 ja maa antautui kohtuullisen nopeasti ikioman itänaapurinsa häikäilemättömyyden seurauksena (Rotterdamin pommitukset sekä uhkaus pommittaa seuraavana Utrecht ja sen jälkeen meripadot). Muiden maiden vastaavat lääkintäryhmät (Sveitsi, Tanska, Ruotsi, Norja) lähtivät Suomesta jo melko nopeasti kotiin, mutta hollantilaisilla oli ainakin 3 kuukauden sopimus Suomen valtion kanssa. Jossain vaiheessa kesän kuluessa kävi ilmi, että paluutie olikin tukossa. Vasta syyskuussa hollantilaiset saivat vihdoin Natsi-Saksasta tarvittavat läpikulkuviisumit ja oli tullut lähdön aikaa. Ennen sitä Suomi tarjosi kiitosillallisen ravintola ”Adlon”:issa. Ohessa kuvat siitä sekä Helsingin rautatieaseman lähtötunnelmista, johon osallistui myös puolustusvoimien ylilääkäri Eino Suolahti.


Ravintola ”Adlon”, 5.9.1940   


Lähdön tunnelmaa Helsingin rautatieasemalla


Puolustusvoimien ylilääkäri Eino Suolahti


 Hv3, ”Heikki”-veturi 999, vei Turun satamaan

Elämä sittenkin jatkuu
Vaikka tämä blogikirjoitus käsitteli hyvin vaikean ajanjakson tuskallisia tapahtumia, kuuluu siihen sittenkin myös viihtyisempi tai valoisampi osio. Heinolan piirilääkäri tri Kivinen ilmoitti 15.huhtikuuta, että Hartolan sairaalassa tarvitaan pikaisesti kirurgi koska siellä oli syntynyt leikkaussuma. Kirurgi Jan Schepel ilmoitti olevansa siihen valmis. Sén leikkauskeikan hauskana seurauksena Hartolan ylisairaanhoitaja Rauha Elisabeth Salonen ja hollantilaiskirurgi Jan Arnold Cornelis Schepel solmivat vauhdikkaan avioliiton Töölön kirkossa 11.6.1940 ja vuorostaan sén seurauksena tällainen, sekarotuinen US-blogistanin vakiokirjoittaja näki Hollannissa päivänvalon vuonna 1950, monien sisarusten lisäksi.

Täällä pohjoisessa tapasin muutaman kerran Kuusamon Pauli Saapungin, mukavan vaikuttajamiehen, jonka kanssa totesimme ykskantaan: mehän molemmat olemme sodan lapsia!


Hartolan kunnansairaalan hoitoväki (Rauha-äiti ylimpänä) 


Tuore hääpari Helsingissä 11.6.1940


Nuori pari Helsingin Pihlajasaarella (kesä 1940)

Tässä, talvisodan muistoksi, pari sivua äidin kiinnostavasta ”Muistoja elämäni taipaleelta”-leikekirjasta, jotka liittyivät hänen Armas-veljeensä, joka taisteli Raatteen tiellä jalkaväkirykmentti 64:n ensimmäisessä pataljoonassa. Sen yksikön komentajana toimi kapteeni Reino Mankonen (1904-1940).

 

 

ilmari

Asuinpaikka: Suomussalmi. Kohtuukansainvälinen, mutta itsekriittinen. Suuntautunut itään ja pohjoiseen (kuva Itämereltä: s/y "Aldebaran" ja Ilmari, fennoskandian ympäripurjehtija). Tänne Uuteen Suomeen sopisi tuo vanha suomalainen toteamus: "Jos ei ole asiaa, niin olepa hiljaa". Oma linjani pitäköön: vähän ja harvoin, mutta asiaa(?). Tunnussana: "No-nonsense"..

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu