Miksei suomalaisilla ole omalääkäriä

MIKSEI SUOMALAISILLE SALLITA OMALÄÄKÄRIÄ?

Koen velvollisuudekseni tarttua tähän aiheeseen, koska olen 50 vuoden ajan seurannut tämän kansalaisille myönteisen asian torjuntaa ja yrittänyt ymmärtää torjunnan perusteita.

Kunnanlääkärit, jossa hommassa itsekin aloitin v. 1971 Laitilassa, toimivat lähes poikkeuksetta omalääkäreinä. Pienissä kunnissa heitä oli vain yksi ja suuremmissa asiakkaat ja potilaat hakeutuivat lääkärissäkäyntiokemustensa perusteella sopivaksi katsomansa kunnanlääkärin hoidettavaksi. Yksityislääkärien käyttö oli harvinaista ja sitä oli tarjolla pääasiassa vain kaupunkitaajamissa.

Olot olivat nykyiseen verrattuna täysin toisenlaiset. Koska jonojen muodostuminen olisi estänyt tehokkaan työskentelyn, kunnanlääkärillä ei ollut muuta käytännön menetelmää jonon hallintaan kuin työpäivien pidentäminen. Toistuvat 10–12 tuntiset työpäivät eivät olleet harvinaisuus, pikemminkin sääntö.

Kansanterveyslain säätämisvalmistelujen loppuvaiheessa sain yllättäen melko vastavalmistuneena kutsun Lääkintöhallitukseen. Olin hämilläni kun lääkintöneuvokset Ojala ja Härö pyysivät, että toimisin lääkintöhallituksen alilääkärinä ja kertoisin heille mielipiteeni, miten laki tulisi viimeistellä. Olivat saaneet kuulla aktiivisesta toiminnastani kandidaattina tiedekunnassa sekä toimimisesta kunnanlääkärin sijaisena Kurikassa. Olin siis mukana, mutta en saanut lisättyä omalääkäriasiaa lakiin.

Terveyskeskusjärjestelmä tarvitsi nopeasti verestä lääkärityövoimaa huomattavasti kunnanlääkärijärjestelmää enemmän. Tapahtui nuorten lääkärien esiinveto, mutta heitä ei alunalkaenkaan enää pidetty omalääkäreinä.

Oma kantani oli jo murroksen aikaan selvä: lääkärityön jatkuvuutta ei olisi saanut murentaa. Paras ratkaisu olisi ollut se, että kunnanlääkärit olisivat siirtyneet ammatinharjoittajina terveyskeskuksiin. Sitä ei hyväksytty.

Yllättäen mutkia matkaan ei tämän jälkeen tullut Lääkintöhallituksesta, vaan pikemminkin Lääkäriliitosta. Palkkaneuvottelut kävivät nimittäin organisaatiomuutoksen vuoksi kuumina ja koko palkkarakenteen pohja rakennettiin aivan toisenlaiseksi kuin ammatinharjoittajana toimineen kunnanlääkärin ansiorakenne. Ns.lisätöistä alettiin maksaa korkeaa lisäpalkkaa, jolloin liiton juristit ja laskentakoneisto totesivat, että tämän uudistuksen myötä terveyskeskuslääkärin kuukausiansiot nousisivat kunnanlääkärin ansioita korkeammiksi. Miksi siis torjua ansioiden nousua!

Näin aluksi kävikin, mutta jatkossa riitaa syntyi jopa ruokailun suorittamisesta työaikana ja varsinkin ns. frekvenssisäännöksistä (eli siitä, miten monta potilasta tunnissa piti ottaa vastaan perustyöaikana verrattuna lisätyöaikaan tai päivystysaikaan).

Lääkärisuhteiden jatkuvuudet pirstoutuivat pahiten asutuskeskuksissa. Työvoima alkoi jakautua epätasaisesti kautta maan. Eri puolilla maata suhteen jatkuvuus mureni siis eri tavoin.

Tämän epätoivottavaan kehitykseen Lääkintöhallituksen pääjohtaja Kivalo puuttui jo v.1978. Vain kuusi vuotta kansanterveyslain säätämisen jälkeen. Huoleen yhtyivät sekä ministeri Työläjärvi että kansliapäällikkö Puro – mutta tuloksetta.

Seuraava ponnistus omalääkärijärjestelmän käynnistämiseksi osui vuosille 1985–1993, kun
Kansaneläkelaitos käynnisti vv. 1985–87 STM:n kanssa omalääkärikokeiluun, luomalla myös yksityisille ammatinharjoittajille edellytykset toimia omalääkäreinä terveyskeskuslääkärien rinnalla.

Kokeilukaupunkeina toimivat Helsinki, Lahti, Tampere ja Turku, sillä kaikissa näissä kaupungeissa omalääkäritoiminnan edut olisivat tulleet tosi tarpeeseen vaikuttavuuden ja potilashyötyjen lisäämiseksi. Yhtenä osana kokeilua varten kehitettiin myös terveyskeskuslääkärien omalääkäritoimintaan paremmin soveltuva virkaehtosopimus.

Jälleen minulle Turun terveysjohtajana (vv. 1982–2010) tarjoutui aitiopaikka osallistua mieluisaan kehittämistyöhön. Me käytännön tekijät olimme innostuneita ja ylpeitä kokeilun jo lyhyenä aikana saavuttamista hyvistä tuloksista, mutta päätöksentekijöihin tämä ei tarttunut. Poliittinen koneisto esti uudistuksen toteuttamisen.

Edellä kuvatun uuden virkaehtosopimuksen turvin esim. Aki Lindén Porin terveyskeskuksen johtavana lääkärinä pyrki juurruttamaan toimintaperiaatteen pelkkänä terveyskeskussovelluksena Poriin, mutta vasta vuodesta 1990 alkaen. Siinä onnistumatta. Hiljalleen kaikki muutkin pyrkimykset kuihtuivat, eikä kokeiluista jäänyt oikeastaan muita hedelmiä kuin Kansaneläkelaitoksen julkaisema perusteellinen 450 sivuinen raportti.

Jotain asiaan suhtautumisen kummallisuudesta Suomessa kertoo sekin, että tämä painava raportti valmistui vasta pitkän viiveen jälkeen v. 1998. Sekin osoitti vastaansanomattomasti ne edut, jotka uudenlainen toiminta olisi Suomen terveydenhuoltoon tuonut. Mutta juna oli jo mennyt, eikä se poliittisia päättäjiä haitannut.

Reaalielämä jatkoi tämän jälkeen omien latujensa kulkemista. Niistä kertoo kouriintuntuvasti alla oleva kuvio vuosien 2000–2021 välisestä kehityksestä. Kun terveyskeskuksen lääkärien vakanssien määrä lisääntyi tuona aikana n. 800:lla, käyntien määrä romahti vastaavana aikana yli 10 miljoonasta vajaaseen viiteen miljoonaan.

ks. OHEINEN TILASTOGRAFIIKKA

Terveyskeskuslääkärit ottivat v. 2000 keskimäärin 14,4 potilaskäyntiä työpäivän aikana (vakanssia kohti laskettuna), mutta v. 2021 tämä luku oli vain 5,4. Vähennys oli yli 62%!
Kuva osoittaa myös sen, että lääkärikäyntien yhteismäärä on pysynyt liki muuttumattomana 21,4–23,8 milj. käynnin haarukassa. Erikoissairaanhoidon poliklinikkakäynnit lisääntyivät nimittäin saman verran kuin terveyskeskuslääkärikäynnit vähentyivät.
Kaikki edellä kuvatut muutokset ovat yhdessä johdattaneet Suomen terveydenhuoltoa kriisiä kohti. Potilas-lääkärisuhteiden kokonaisuus oli johtamisen puutteen vuoksi menettänyt jatkuvuutensa. Seurauksena kustannukset ovat kasvaneet rajusti eivätkä hoitotulokset kokonaisuutena ole riittävästi parantuneet.
Nämä hitaat muutokset ovat siis kaikki yhdessä juurisyy terveysjärjestelmämme nykyiselle heikolle kunnolle.

Vaikka meillä on ollut käsissämme hyvin varma tieto siitä, että omalääkärijärjestelmä on jatkuvuutensa vuoksi koko terveydenhuollon ylivertainen ydin, siitä ei ole välitetty. Vastikään tri Auvisen työryhmä Oulusta laati jälleen asiasta tyhjentävän raportin edellä sanotun todisteeksi ja vahvisti näin osaltaan raporttien jatkumoa.

Asia ei ole jäänyt harmittamaan vain minua, vaan myös Kari Puroa, joka palasi asiaan Talouselämä-lehden haastattelussaan v. 2020 seuraavin sanakääntein:
”Tämä on mennyt aivan pieleen ja tuloksena on täysi katastrofi.

Jos asiat olisivat menneet toisella tavoin muutama vuosikymmen sitten, Suomessakin voisi olla toimiva ja kokonaisedullinen oma¬lääkärijärjestelmä. Sellainen on esimerkiksi Isossa-Britanniassa, Tanskassa, Virossa ja lukuisissa muissa maissa Euroopassa.

Silkkaa typeryyttä. Muutaman vuosikymmenen takaisten oma¬lää¬kärikokeilujen tulokset olivat erinomaisia. Järjestelmän laajen¬ta¬minen tyssäsi kuitenkin työmarkkinaosapuolien kyvyttömyyteen sopia lääkäreiden palkanmaksuperusteista. Vastakkain olivat Lääkäriliitto ja kunnallinen työmarkkinalaitos, nykyinen Kunta¬työnantajat.

Mikä meitä vaivaa? Miksi nykyistä parempi lääkäriyön järjestämistapa ja kansalaisten yhdenvertainen palvelu on maassamme toistuvasti torjuttu 50 vuoden ajan n. 10–15 vuoden välein tehdyistä yrityksistä huolimatta – ja torjutaan edelleen?

Onko kyse siitä, että päättäjät – tieten tai tietämättään – ovat halunneet korvata potilas-lääkärisuhteen kivijalan demokratian keinoilla, voidakseen hallita myös lääkärien työtä? Jos näin on, ajatusrakenne on jo lähtökohdaltaan väärä. Lääkärin suhde potilaaseensa perustuu lääketieteelliseen luonnon mekanismien ymmärtämiseen ja oikeaan soveltamiseen sekä ehkäisyyn että hoitoon. Sen suhteen väliin ei demokratia mahdu. Demokratian tehtävä on turvata pysyvä lääkärisuhde yhdenvertaisena jokaiselle kansalaiselle.

Tästä haluttomuudestako edellä kuvatussa hitaassa 50 vuoden prosessissa on kysymys? Kuten Soininvaara on kirjoittanut, hitaat trendit ovat vaarallisimpia, koska koskaan ei ole oikea aika puuttua niihin.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että seuraava eduskunta korjaa kansalaisten terveysturvaa jatkuvasti hallitsevan virheellisen doktriinin ensi töinään ja äänestää mahdollisimman yksimielisesti kaikille kansalisille yhdenvertaisen omalääkärisuojan ja -turvan seuraavan jo hallituskauden alkumetreillä.

Tavoitteena voidaan pitää yhtä puhuttelevia äänestyslukuja kuin Natoon liityttäessä.

Kun havaittiin, että Venäjän suhteesta oli hitaana trendinä synnyttänyt vaarallinen virheellinen doktriini, tehtiin Nato-päätös. Nyt on havaittu, että omalääkärisuhteen puuttuminen on hitaasti synnyttänyt virheellinen ja vaarallinen doktriinin, jonka kumoaminen on välttämätöntä. Sen myötä terveydenhuollon uudenlainen tiedolla johtamisen ja koko palvelurakenteen uudistumisen onnistuu niin, että sekä kansalaisten yhdenvertaisuus että terveystulokset paraneminen kautta maan toteutuu. Vaikuttavuus- ja kustannushyötyjen toteutus helpottaa myös kestävysvajeeseen kohdistuvaa painetta erittäin tuntuvasti.

Varmaa on se, että edellä kuvattu 50 vuoden kaari ei toistaiseksi ole antanut suomalaisille yhdenvertaisesta terveysturvaa , eikä sitä tee nyt käynnistetty maakuntamallikaan. Eli poliittinen koneisto on päättänyt jälleen jatkaa tätä kaarta.

Kaari on nyt välttämättä katkaistava osaavalla tavalla. Joukot kokoon. Olen osaltani käytettävissä.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu