Ylisuuri julkishallinto, tie itsenäisyydestä velkaorjuuteen

Olemme ajautuneet Suomessa kansantaloudellisesti tuhon tielle, jonka päässä häämöttää pahimmillaan IMF:n velkaorjuus, taloudellisen itsenäisyyden menettäminen ja kansallisomaisuuden ulosmittaus velkojen pantiksi. Suomen talouskasvu on ollut hidasta, ja kokonaistuotanto on supistunut kolme vuotta peräkkäin. Suomen nykyinen valtaeliitti ei ole edes yrittänyt vakauttaa julkista taloutta, eikä tehdyillä sopeuttamistoimilla ole saatu valtion velkasuhdetta juuri lainkaan taittumaan. Kaikille poliittisille päättäjille luulisi jo käyneen selväksi, että Suomen valtion velan ja kokonaistuotannon suhde on saatava käännettyä mahdollisimman nopeasti selkeään laskuun. Tämä on kuitenkin haastavaa erityisesti tilanteessa, jossa poliittiset aateliset pyrkivät kaikin keinoin suojelemaan omaa virkaläänitystään.

Selvästi suurimman ongelman maassamme muodostaa ylipaisunut julkinen sektori ja sen kallispalkkaisen virkamieskunnan räjähdysmäinen kasvu. Kun vielä vuonna 1960 julkisten menojen osuus BKT:sta oli 27,8 prosenttia, vuonna 2013 vastaava osuus oli jo 57,7 prosenttia. Julkishallinnon menot noin 104 miljardin euron julkisista kokonaismenoista oli peräti noin 14 miljardia euroa.

Hyvinvointivaltiomme natisee liitoksistaan esimerkiksi väestön ikääntymisen ja talouden rakennemuutoksen seurauksena. Julkisen talouden menot uhkaavat pitkällä aikavälillä jäädä tuloja suuremmiksi. Silti budjettitalouden kokonaismenot ovat kasvaneet vuodesta 2008 peräti 20 prosenttia. Työ- ja elinkeinoministeriössä hallintomenojen kasvu on ollut tätäkin suurempaa, huikeat 70 prosenttia, ja sisäministeriössä 45 prosenttia. Yhtenä esimerkkinä täysin turhista raharei’istä voidaan mainita poliittisen toiminnan avustamisen ja puolueiden saamien määrärahojen liki kaksinkertaistuminen. Huolestuttavaa ja kysymyksiä herättävää on ollut myös se, että sosiaalimenot ovat 2000-luvulla kasvaneet maassamme räikeästi muuhun Eurooppaan verrattuna. Tämä järjetön kasvu ei kuitenkaan näy reaalielämässä ulostulevana antina.

Ylipaisunutta julkista sektoria on pitkään käsitelty Suomessa väärällä tavalla, sillä esimerkiksi suorittavaa porrasta (=sairaanhoitajat, poliisit jne.) ja hallintoporrasta ei ole osattu erottaa keskusteluissa selvästi toisistaan. Näiden toimijoiden tahaton tai tahallinen sekoittaminen keskenään sekä hyssyttely pöhöttyneestä julkishallinnosta ovat olleet vahingollisia, sillä ne ovat johtaneet julkisen sektorin paisumiseen entisestään ja verorahojen valumiseen enenevissä määrin sellaisten rakenteiden kasvattamiseen, joista kansa ei käytännössä hyödy lainkaan ja joiden ylläpitäminen ei ole taloudellisesti mahdollista. Julkinen sektori on aiheena äärimmäisen tärkeä, ja siitä täytyy uskaltaa puhua erityisesti näin vaalien alla, kun ihmisten mielenkiinto politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita kohtaan on suurimmillaan. Olen käsitellyt julkisen sektorin paisumiseen liittyviä ongelmia aikaisemmin kirjoituksissani Ylipaisunut julkinen sektori painaa Suomen suohon ja Paisunut julkinen sektori säästökuurille. Myös suuresti arvostamani politiikan kommentaattori Pauli Vahtera on käsitellyt julkisen sektorin ongelmia blogissaan ansiokkaasti.

Virkamiesfeodalismin paluu

Julkishallinto on paisunut pääasiassa siksi, koska hallinnossamme pukki toimii kaalimaan vartijana. Suomessa eri eturyhmät ovat pystyneet feodaalisen järjestelmän tavoin läänittämään virkoja puolueaatelin aseman betonoimiseksi. Järjestelmää on läänitetty muun muassa sosialidemokraattien säätelijä- ja sosiaalitätiarmeijalle, keskustan maakunta-aatelin suurtilallisten tukiaisautomaatin ylläpitämiseksi, kokoomuksen Akava-yläluokan asemien turvaamiseksi sekä RKP:n aateliskielen aseman vahvistamiseksi.

Läänitysjärjestelmän voidaan sanoa olevan myös sukupolvinen. Kun ennen vasemmistolaisuus oli luokkataistelua työväenluokan ja riistoporvarien välillä, tänään tuo luokkataistelu on siirtynyt vaivihkaa pienipalkkaisten harjoittelu-, pätkä- ja silpputöissä sekä turhissa opinnoissa ja karensseissa pyörivien nuorten ikäluokkien ja virkapöytiensä takana pöhöttyvien kallispalkkaisten virkataistolaisten väliseksi mittelöksi. Näiden virkataistolaisten palkat maksetaan nimenomaan verotuksen kautta työväenluokkaa riistämällä. Luonnollisesti tämä iskee kaikkein pahiten nuorempiin ikäpolviin, jotka kouluttautuvat loputtoman pätkätyöputken kautta, koska säällisen työsuhteen saaminen on muuttunut liian säädellyksi ja yliverotetuksi. Tällöin yritykset joutuvat suosimaan mieluummin esimerkiksi työvoimatoimiston välittämiä työharjoittelijoita kuin täysipalkkaista työvoimaa. Suuremmat ikäluokat ovat ay-mekanismin kautta suojanneet asemansa, jolloin nuoret, joiden pitäisi kannatella kansaa harteillaan perhettä rakentamalla ja suurempien ikäluokkien ansiosidonnaisia eläkkeitä halpatöidensä veroista makselemalla, rusentuvat taakan alle.

Myös virkamiesaatelin halvoiksi rengeiksi hamutut kouluttamattomat maahanmuuttajat kilpailevat samoista niukoista resursseista nuoren ikäpolven kanssa, jolloin matalapalkka-alojen oloja ei tarvitse koskaan parantaa, kun työvoimasta ylläpidetään keinotekoista ylitarjontaa sosiaalisesti tuhoisin seurauksin. Maahanmuuttajien synnyttämän työvoimareservin huolto ja ylläpito on luonut maahamme uuden, kovassa nousussa olevan teollisuuden alan (kotouttamisteollisuuden), mikä ei kuitenkaan kelpaa vientituotteeksi. Tämä kehitys näyttäytyy nykyisen valtaeliitin talousnäkemyksillä kasvuna, mutta tosiasiassa sosiaaliset kasautuvat seuraukset ovat yhteiskunnallemme hyvin tuhoisia.

Sanotaan, että kun vallanpitäjä käyttää toisten ihmisten rahoja muihin ihmisiin, taloudellinen kurinalaisuus rapistuu. Näin Suomessa on selvästi tapahtunut. Lisäksi on ajateltu, että mitä enemmän poliitikko lupailee ”kaikkea kivaa kaikille” vaalien alla ja toteuttaa rahanjakoa vaalikauden aikana, sitä enemmän poliitikon suosio kasvaa. Osittain tämän seurauksena Suomessa on pyritty liian kauan välttelemään ns. epämiellyttäviä ja erilaisia eturyhmiä vähemmän tyydyttäviä päätöksiä talouspolitiikan saralla, vaikka ne olisivat kansakuntamme menestyksen ja hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä. Valtionhallinnossa jokainen yksikkö puolestaan pyrkii kasvattamaan määrärahojaan, sillä sen myötä se pystyy kasvattamaan organisaatiotaan ja saavuttamaan lisää vaikutusvaltaa.

Maailmantalouden rakennemuutoksen seurauksena olemme menettäneet valtavasti työpaikkoja teollisesta alkutuotannosta, mikä on johtanut siihen, että työllisyystilastoja on pyritty paikkaamaan petollisella tavalla paisuttamalla julkista sektoria. Virkamieskunta julkishallinnossa onkin viime vuosikymmenien ja vuosien aikana moninkertaistunut sekä valtio- että paikallistasolla. Julkista sektoria tehostavat toimet taas ovat kohdistuneet lähinnä suorittavaa työtä tekevään portaaseen.

Julkishallinnossa on lainsäädännöllä lokeroitu virkamiesten tehtävät entistä tarkemmin, mikä on johtanut lisääntyvään byrokratiaan, jäykkyyteen ja tehottomuuteen hallinnossa. Julkinen sektori on myös ollut hidas ottamaan käyttöön tehokkuutta kasvattavia menetelmiä ja teknologioita, koska sen ei ole tarvinnut kilpailla minkään muun tahon kanssa toiminnan tehokkuudessa.

Julkisen sektorin ongelmaa voidaan tarkastella Joseph Tainterin teorialla, missä yhteiskunta pyrkii vastaamaan kaikkiin uusiin haasteisiin monimutkaistumalla sisäisesti. Monimutkaistumisen on kuitenkin katsottu lisäävän yhteiskunnan tuottaviin osiin kohtuutonta vero- ja velkataakkaa sekä työvoimapulaa. Tainterin teoria onkin pätenyt julkisen hallinnon kasvussa erityisesti siirryttäessä tietoyhteiskuntaan.  Yhteiskunnan monimutkaistuessa ja hallinnollisten kustannusten kohotessa niin sanottu rajahyöty laskee lopulta nollaan, jolloin kustannukset nousevat siitä saatua hyötyä suuremmaksi. Tämän seurauksena yhteiskunta romahtaa. On selvää, että Suomessa oman hallintomme rajahyöty eli kyky tarjota palveluita suhteessa kustannuksiin on lähentymässä kriittistä pistettä. Numeroiden valossa voidaan havaita, että verotuksen ja velanluonnin taakka lisäarvoa tuottavaa talouselämää kohtaan on jo selkeästi tuhoisampi kuin virkakoneistomme sille luoma lisäarvo.

Suurelta osin edellä mainittujen ilmiöiden seurauksena olemme päätyneet Suomessa tilanteeseen, jossa kansantaloutemme kantokyky ei vastaa julkisen sektorin laajuutta. Julkiset tulot eivät yksinkertaisesti riitä julkisten menojen kattamiseen, mikä onkin johtanut valtion ja kunnat tuhoisaan velkakierteeseen.

Nokia ja päättäjien vastuuttomat päätökset

Suomessa tuntuu elävän vielä tänäkin päivänä varsin vahvana ajattelutapa, jonka mukaan voisimme pääasiassa Nokian aikaansaaman taloudellisen menestyksen siivittämänä lisätä julkisia menoja entisestään tai pitää menot vähintään entisellään. Nokia kuitenkin tuli ja meni, eikä uutta vastaavaa menestystarinaa ole näköpiirissä. Nokia nousi aikoinaan markkina-arvoltaan ja voitoiltaan ennennäkemättömään asemaan, ja parhaimmillaan sen osuus maamme BKT:sta oli lähes neljä prosenttia ja viennistä viidesosa. Suomessa uskottiin Nokiaan aivan, kuten 1980-luvulla uskottiin idänkauppaan. Nokian tuoma taloudellinen hyvinvointi nähtiin ikuisena. Jos Suomen sen aikaiset päättäjät olisivat halunneet toimia vastuullisesti, he eivät olisi lähteneet paisuttamaan julkista sektoria yhden harvinaisen menestystarinan sokaisemina. Sen sijaan Nokian maksamat valtavat verot olisi tullut säästää öljytulonsa viisaasti rahastoivan Norjan tavoin. Poliittisten päättäjien olisi pitänyt ymmärtää, että Nokian voitot olivat vain tilapäisiä, kuten markkinataloudessa toimivien yritysten voitot yleensäkin ovat. Samoihin aikoihin Nokian kasvutarinan kanssa Suomessa yksityistettiin kansallisomaisuutta ulkomaisille sijoittajille, koska se sopi globaalikapitalismin talousoppiin. Todellisuudessa kyseessä oli kuitenkin erittäin helppo tapa poliitikoille saada helppoa rahaa julkisen sektorin paisuttamiseen realisoimalla alihintaan vuosikymmenien aikana rakennettua kansallisvarallisuuttamme.

Julkishallinnossa kummittelee tsaarinajan henki

Julkisella sektorilla on kolme keskeistä tehtävää: julkisten palveluiden tarjoaminen, tulonjako (yksilöiden ja alueiden välillä) sekä talouden tasapainottaminen. Nämä tehtävät voidaan hoitaa tehokkaasti tai tehottomasti. Mielestäni tehokkaasti tuotettu hyvinvointi on kansamme ja kansantaloutemme kannalta aina parempi ratkaisu kuin tehottomasti tuotettu.

Kaikkien tuntema kansallismielinen imperialisminvastainen itsenäisyystaistelija Mahatma Gandhi katsoi, ettei kansakunta ole saavuttanut itsenäisyyttä todellisuudessa, jos sen hallintorakenne perustuu edelleen menneeseen siirtomaaherrojen palvelemiseksi tarkoitettuun virkakoneistoon, virkamiehiin, lakeihin ja näiden ylläpitämiseksi luotuun koulutusjärjestelmään. Kaikki tämä kustannettiin Intiassa kansan työväenluokkaa riistämällä. Virkamiesluokan hävittäminen ja koulutusjärjestelmän valjastaminen synnyttämään itsenäistä pienyrittäjyyttä lyhyen koulutusjakson jälkeen oli keskeinen osa Gandhin itsenäisyysvisiota. Tähän Intiassa ei ole kuitenkaan koskaan päästy, mikä on keskeinen syy maan köyhyysloukkuun.

Suomessa tilanne on samansuuntainen: Suomi itsenäistyi imperiumin osasta sata vuotta sitten, mutta silti edelleen maamme julkisen hallinnon toimintatavat vastaavat tsaarinajan virkajärjestelmää, joka ylläpitää itsessään ulkoisen imperiumin palvelijan roolia. Suomen alistuessa EU:n alamaiseksi tämä perimmäinen tarkoitus lakeijana on löytänyt itsensä uudelleen. Suomessa onkin siirrytty ryssänvallasta bryssänvaltaan. Tsaarin ajalta juontaa juurensa myös Suomen poikkeuksellisen vahva virkamiesvalta, joka on mahdollistanut hallintoportaan etuoikeutettujen jatkuvasti nostattaa omia menojaan suorittavan portaan kustannuksella. Suomen hallintopolitiikassa tulisikin nyt rohkeasti asettaa päämääräksi imperialististen rakenteiden purkaminen ja niiden muuntaminen kansakunnan palvelijaksi.

Julkisen talouden pelastaminen

Vahva ja itsenäinen kansallisvaltio sekä pieni ja tehokas julkinen hallinto eivät ole toinen toisensa pois sulkeva yhtälö. Itse koen kansallisvaltion ja itsenäisyyden vankkana kannattajana, että erityisesti niiden, jotka kannattavat itsenäisen kansallisvaltion säilyttämistä, tulisi olla eturintamassa tukemassa julkisen sektorin tehostamista, sillä nykyisen ylipaisuneen julkisen sektorin puolustelulla emme saa muuta kuin tuhoa aikaan. Tehottoman julkisen sektorin ylläpito nimittäin johtaisi kansakuntamme IMF:n velkaorjuuteen ja sitä kautta taloudellisen itsenäisyytemme menettämiseen.

Hallituspuolue sosialidemokraattien kärkipoliitikko Mikael Jungner ehdotti julkisen talouden pelastamiseen muun muassa seuraavia keinoja: käteisen rahan kieltäminen, tupakoinnin täyskielto ja veronkorotukset. On täysin selvää, että tällaisilla toimenpiteillä ei Suomen taloutta tulla pelastamaan. Sen sijaan meidän tulee keskittyä Suomessa työllisyyden edistämiseen, turhien menojen karsimiseen sekä saamaan aikaan rakenteellisia uudistuksia tuottavan työn helpottamisesta julkisen sektorin järkeistämiseen.

Julkisen sektorin tehostamiseksi voisimme laatia vaikkapa Kansallisen eheytysohjelman, joka voisi sisältää esimerkiksi seuraavanlaisia toimenpiteitä:

1) Julkishallintoon perustetaan vahva elin, joka seuraa julkishallinnon kehittymistä ja joka tarvittaessa voi puuttua ja painostaa eri julkishallinnon osa-alueita toimimaan nykyistä järkevämmin. Tällä tavoin voidaan lisätä tehokkuutta esimerkiksi sellaisten muutosprosessien kohdalla, jotka vaativat useiden hallinnonalojen välistä tiedonvaihtoa ja yhteistyötä. Samalla kyseinen elin pitäisi myös huolta julkisten prosessien läpinäkyvyydestä.

2) Kaikki virkamiehet, jotka hoitavat asiansa esimerkillisesti tulee palkita, ja vastaavasti ne, jotka toimivat tehottomasti täytyy irtisanoa nopeasti. Myös kuntaliitosten yhteydessä esiintyvistä pitkistä irtisanomisajoista on päästävä eroon. Julkisen hallinnon virkamiehillä tulee myös olla käytössään ajanmukaisimmat johtamisvälineet.

3) Julkishallinnon tulee rohkeasti niin sanotusti tuotteistaa ongelmat sen sijaan, että se pyrkisi itse ratkaisemaan niitä. Esimerkiksi Espoossa ratkaisua vaativat uudet palvelukokonaisuudet tuotteistetaan eli kaupunki asettaa ongelmat markkinoille ja antaa ulkopuolisille toimijoille mahdollisuuden ratkaista ne. Tällä tavoin Espoo osallistaa julkishallinnon ulkopuoliset toimijat ja saa käyttöönsä suuren määrän luovaa potentiaalia ongelmien ratkaisuun. Julkisen vallan on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että palveluita tuottavat ulkopuoliset toimijat ovat kotimaisia, vastuullisia ja rehellisiä yrityksiä.

4) Suomessa on puhuttu valtaeliitin suulla huutavasta työvoimapulasta jo 1980-luvulta alkaen. Itse en usko iankaikkiseen työvoimapulalauluun, vaan ennemminkin Pauli Vahteran analyysiin aiheesta. Koen kuitenkin ongelmaksi se, että nykyinen julkishallinto imee tällä hetkellä liikaa työvoimaa kansantalouden tuottavasta toiminnasta, mikä on johtanut siihen, että kaikille yrityksille ei enää riitä kaikissa tilanteissa tarpeeksi kotimaista työvoimaa. Yrityksille kuitenkin saadaan lisää työvoimaa, kun julkisen hallinnon työntekijöitä vapautetaan julkishallinnollisista paperinpyöritystehtävistä yksityisen sektorin tuottavaksi moottoriksi.

Julkisen hallinnon pöhöttyminen on ongelmana suurin, mutta ei julkisen talouden saralla tietenkään ainoa. Muita keskeisiä ongelmia ovat esimerkiksi nykyisen verojärjestelmämme monimutkaisuus ja päätöksenteon ennakoimattomuus. Lisäksi keskeisen ongelman Suomessa muodostaa kuntatalouden heikentynyt tila 2000-luvulla. Kuntauudistus nousi kuitenkin liian keskeiseen asemaan kestävyysvajeen taittamisen kannalta. Päättäjien olisikin keskityttävä nyt siihen, että kuntien velvoitteita saadaan vähennettyä merkittävässä määrin.

On kummallista, että Suomi on onnistunut selviytymään sodista ja maassamme on luotu esimerkiksi Nokian kaltainen menestystarina, mutta emme ole kuitenkaan näillä näkymin kykeneväisiä julkishallinnon tehostamiseen, jolla osaltaan estettäisiin maamme taloudellinen katastrofi ja joutuminen IMF:n velkaorjuuteen. Poliittisen apatian ja eturyhmien eduntavoittelun takia kaikki se, minkä puolesta menneet sukupolvet taistelivat uhkaa valua viemäristä alas. Jos joudumme IMF:n holhoukseen, se tulee vaatimaan entistä ankarampaa julkisten palveluiden yksityistämistä sekä kansallisten luonnonvarojemme myyntiä kansainvälisille sijoittajille. Tämä olisi tuhoisa kohtalo kansakuntamme itsenäisyydelle.

 
Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu