Aamulla parhain? Surukalusto?

Pääsiäinen, kristikunnan ristiinnaulitsemisen ja surun juhla.
Luin juuri HS:sta Minna Lindgrenin esseen kuolemasta, eutanasiasta
Pitkäperjantaina palautan mieleen vuosi vuodelta Anna Ahmatovan säkeet runossa Ristiinnaulitseminen:
”Hetken valtavuutta todistivat enkelit / ja koko taivaankansi suli tuleksi. / Isälle hän sanoi: Miksi hylkäsit? / ja äidille: Oi, älä murehdi./
Magdalena vääntelehti itkien / rakkain oppilaista katsoi turtana. / Vaan sinne missä seisoi äiti vaieten / ei kukaan uskaltanut edes vilkaista.”
Suruista on tietysti rankin läheisen, rakkaan ihmisen kuolema.
Olin viisivuotias kun isäni äkillisesti kuoli, kai nousi taivaan pilvilaivaan huuhtomaan Suuren Kapteenin komentosiltaa.
Seuraavat illat äiti laskeutui rintamamiestalomme kellarikerrokseen, alkoi polkea rukkia, silmät katsoivat jonnekin kauas kun hän lauloi:
”Kaikk’ kaataa tempaa kuolema…”
Sitten vanhemmat veljeni, 10 ja 15 vuotta vanhempia, särkivät rukin, polttivat sen keskuslämmitysuunissa.
Elämä jatkui. Alkoi uusi elämä.
Surulla on myös hurmaava puolensa, siitä voi tulla nautinto, ansa, josta ei pääse, eikä oikein haluakaan päästä, irti. Se voi olla hyvinkin itsekeskeinen olotila.
Surussa vetää sieluun. Se on kuin pakkanen – mitä enemmän vilua ajattelee, sitä enemmän viluttaa. Toisen suruun suhtaudutaan monella tapaa – ylisanoin, väistellen tai toteamalla että otan osaa. Se on maailman hyödyllisin epätosi sanonta.
Minun lääkkeeni menettämissuruihin, joita on piisannut, on ollut melankolia.
Kun käy poteron pohjalla ja kynnet veressä kapuaa kurkkimaan uteliaasti maailman iloja, on valmis huhuilemaan huomiseen.
Taannoin kertoi ystäväni, työssään myös surun ja hautaan siunaamisen ammattilainen, alkaneensa parin vuoden jälkeen toipua vaimon kuolemasta.
Se vahvisti, toistettakoon taas, ikitajua: ei kuolema ala silloin kun elämä loppuu. Kun elämä loppuu, loppuu myös kuolema.
Siksi ystäväni tahtoi, yksin jäätyään, pitää
kiinni kaikesta mahdollisesta – ja mahdottomasta.
Kuinkas Dostojevski kirkastikaan: ”kauneus pelastaa maailman”.
Rauhaa elämän iloissa ja suruissa, pääsiäisenäkin:
IMMU
immu
Kuopio

Oli pakinoitsija ja kirjallisuustoimittaja Savon Sanomissa 1975-2007

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu