Guardian haukkui Helene Schjerfbeckin maan rakoon

Sanomalehti Guardianin taidekriitikko antoi tänään julkaistussa arvostelussa vain kaksi tähteä (viidestä) Helene Schjerfbeckin näyttelylle, joka avautuu Royal Academyssa kolmen päivän kuluttua. Tässä tarjoutuu oivallinen tilaisuus kansallisen ylpeyden puolesta loukkaantumiseen. Sekä muuhun keskusteluun taiteen kritiikistä.

Julkisuudessa ei ole luetteloa teoksista, joita tuohon näyttelyyn sisältyy, joten on mahdotonta arvioida, kuinka helposti voi päätyä siihen mielikuvaan, johon Guardianin taidekriitikko on päätynyt. Epäilen että esim. Toipilas ei voi olla mukana näyttelyssä, jonka saama arvostelu on tuota tasoa.

https://www.theguardian.com/artanddesign/2019/jul/17/helene-schjerfbeck-…

Parasta tässä arvostelussa on harvinainen henkäys aitoudesta ja rehellisyydestä. Uskon että taidekriitikko on aidosti sitä mieltä, että näyttely on huono. Journalistisen sisällön muotoon puettujen maksettujen mainosten aikakaudella on harvinaista, että taidetta koskeva arvostelu olisi rehellistä ja aitoa.

Meillä Suomessa tavallisen kansan nähtäväksi asti ulottuva taidekritiikki rajoittuu lähinnä viihteellisten uutislehtien advertoriaaleihin (uutiseksi naamioituihin mainoksiin), joissa kerrotaan että joku luultavasti lehdelle tiskin alta rahaa tarjonnut bändi on julkaissut uuden levyn. Sekä kaupallisten radiokanavien hehkutuksiin bändien julkaisemista uutuuksista, joissa myös jätetään kertomatta että kyse on maksetuista mainoksista. Sekä elokuvien mainoksissa oleviin sitaatteihin, joiden mukaan lehti X antoi elokuvalle 5 tähteä. (Menoa ei haittaa, vaikka kaikki muut lehdet olisivat antaneet elokuvalle vain yhden tähden, sitä ei tarvitse mainita.)

Aikoinaan FC Barcelonan kultaisella kaudella olin niin kyllästynyt siihen, että suosikki-joukkueeni voittaa jokaisen ottelun isolla maalierolla, että aloin melkeinpä kannattaa vastustajia, että hekin saisivat maaleja, ja peli menisi jännäksi loppuminuuteille asti. Tai joutuisi joskus maistamaan myös tappion karvasta kalkkia. Olen myös niin väsähtänyt siihen että kaupallisuus on syönyt kaiken rehellisyyden ja uskottavuuden taidekritiikistä, että Helene Schjerfbeckin näyttelyä koskeva murska-arvio tuntuu suorastaan raikkaalta elämän tuulahdukselta, muistolta sellaisesta maailmasta, jossa oikeasti sanottiin mitä mieltä oltiin, ja joka on lähes katoamassa sukupuutton.

Vai onko sellaista maailmaa koskaan ollutkaan?

IonMittler

Moniulotteisen demokratian puolestapuhuja. Kansan tahto on moniulotteinen, ja pääsee kunnolla oikeuksiinsa vain jos myös päätöksenteko on riittävän moniulotteista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu