Asevelvollisuuden kehittämisestä: armeija arkisemmaksi kaverien kerhoksi?

Eduskunnan työryhmä on pohtinut asevelvollisuuden uudistamista jo lähes vuoden, maaliskuusta 2020 lähtien. Vielä ei ole kuultu mitään konkreettisia esityksiä. Pöydällä on tarkastelun alla niinkin radikaaleja uudistuksia kuin maanpuolustus-velvollisuuden ulottaminen myös naisille. Tosin sillä asenteella, että suuri osa heistä todennäköisesti valitsisi armeijan sijasta siviilipalveluksen.

Muistelen menneitä 30 vuoden takaa, kun armeijassa oleminen ei oikein napannut minua. Joitakin epäkohtia, jotka tuolloin häiritsivät minun herkkää mieltäni, on nyt vihdoin tarkastelun alla. Esimerkiksi sellainen asia, että kasarmeilla ei jatkossa ehkä vaadittaisi oleskelemaan enempää kuin arkisin 8 tuntia päivässä. Illaksi, yöksi ja viikonlopuksi saisi poistua vapaa-ajalle nykyistä helpommin ja vapaammin.

Aloitin asepalveluksen Porin Prikaatissa marraskuussa 1993. Se oli kylmä talvi. Siltä ainakin tuntui Säkylän metsien keskellä. Minusta tuli kevyen olalla kannettavan kranaatinheittimen apusuuntaaja. Sanoivat, että kun sillä ampuu, sitten juostaan, koska 60 sekunnin kuluttua saattaa tulla venäläisiä kranaatteja tarkalleen siihen kohtaan, josta me ammuimme kranaatin.

Vakuutuin siitä, että pasifismi on minun juttuni, ja siirryin aseettomaan palvelukseen muutaman kuukauden tetsaamisen jälkeen. Silloin oli silloin, ja nyt on nyt. En tekisi samaa ratkaisua uudestaan, koska pasifismi on yhtälö, jossa ei oteta huomioon kaikkia muuttujia. Kuten sitä tosiseikkaa, että valta kasvaa kiväärin piipusta.

Sain siirron Huoltokomppaniaan, ja kuukautta myöhemmin lopulliseen rooliini Sotilaspoliisien Komppanian lähetiksi. Palvelus ei ollut loppujen lopuksi ihan niin aseetonta kuin ohjesääntö olisi ehkä edellyttänyt. Toimin usein komppanian päivystäjänä, joka tarkoittaa sitä, että istutaan etuoven luona tiskillä, taskussa avaimet joilla saa viereisestä kaapista pistoolin ja oikeita ammuksia. Toisella avaimella saa vapautettua telineistä komppanian 50 rynnäkkökivääriä. Kerran olin päivystäjänä 48 tuntia putkeen, kun sotilaspoliisit olivat metsäretkellä. Päivystäjän tuoli siirrettiin syrjään, ja minun sänkyni raahattiin päivystäjän pöydän taakse. Siinä oleskelin kaksi vuorokautta putkeen, pistoolin, ammusten ja 50 rynnäkkökiväärin vartijana.

Komppanian toimistosta löysin kiinnostavan aselajin. Tietokoneen. Se oli joku IBM-yhteensopiva järkäle, Windows 3.11 -käyttöjärjestelmällä. Kun eräänä päivänä vein postia toiseen komppaniaan, sotilasmestari istui pöytänsä takana, ja ähisi ja puhkui matemaattisten laskutoimitusten kanssa. Hän yritti laskea kynän ja ruutupaperin kanssa, montako eri suuruista kolikkoa ja seteliä hänen täytyy tilata, jotta hän saa maksettua varusmiehille päivärahat muutaman päivän kuluttua. Näky oli hellyyttävän säälittävä. Seuraavalla kerralla kun kävin viemässä postia hänelle, asensin hänen tietokoneelleen kirjoittamani ohjelman, joka suorittaa nuo laskutoimitukset sekunnin murto-osassa. Nähdessään kuinka helppoa päivärahojen laskeminen oli sillä ohjelmalla, hänen ilmeensä kirkastui kuin lapsella, joka on saanut joululahjaksi ison kovan paketin.

Sotilaspoliisien Komppanian toimistossa kirjuri otti pöydälle paksun nipun bussilippuja, ja alkoi täyttää niitä käsin. Hän pyysi minuakin auttamaan tässä työssä, jotta saadaan urakka nopeammin valmiiksi. Siihen meni kaksi tuntia, että saatiin kirjoitettua käsin bussilippu kaikille sotilaspoliiseille. Yhtä viikonloppua varten. Sama urakka toistuisi joka viikko. Katsoin kirjuria hölmistyneenä. Ei voi olla totta, että eletään jo vuotta 1994, ja joku tekee tällaista työtä käsin kirjoittaen, tuntikausia.

Kirjoitin tietokoneelle ohjelman, joka pitää kirjaa varusmiesten bussilippujen saldoista, ja tulostaa automaattisesti jokaiselle bussilipun oikeaan määränpäähän, varustettuna kaikilla tarpeellisilla tiedoilla. Sillä ohjelmalla työhön kuluisi vain muutama minuutti, ja sekin olisi vain bussilippujen lomakkeiden syöttämistä tulostimeen, ilman että tarvitsee kirjoittaa mitään käsin.

Kirjuri heittäytyi kuitenkin vastahakoiseksi, kun yritin viedä uudesta käytännöstä kertovan tiedotteen komppanian ilmoitustaululle. Hän oli arvoltaan korpraali, joten hän yritti vedota korkeampaan sotilasarvoonsa, ja sillä perusteella määräsi minut jättämään armeijan virallisen lomakkeen seinälle, ja unohtamaan tämän oman ideani, joka oli virallisten ohjeiden vastainen. Siinä tuijotimme toisiamme ilmoitustaulun luona kuin nyrkkeilijät punnituksessa. Minä voitin tuijotuksen. Minun lappuni jäi seinälle. Bussilippujen kirjoittaminen käsin loppui siihen.

Aseen käsittelyssä voi kuitenkin tapahtua virheitä. Ammuntapaikalla joku ampui vahingossa laukauksen maahan. Sen testilaukauksen, joka ammutaan tahallaan maahan siltä varalta, että kiväärissä olisi vielä jäljellä yksi ammus. Minullakin sattui virhe tietokoneen käsittelyssä. Siinä oli joku epätavallinen aloitusvalikko, joka aukesi aina kun kone käynnistetään. En ollut nähnyt sellaista aiemmin. Yritin säätää valikkoa, saadakseni lisättyä siihen itse kirjoittamani bussilippu-ohjelman, mutta tein jotain väärin, ja sen jälken koko tietokone ei suostunut käynnistymään enää lainkaan. Joku vähän isompi herra kävi sitten säätämässä koneen taas toimintakuntoiseksi. Sotilaspoliisien toimiston ylivääpeli huusi minulle kurkku suorana, että sinä et koske tuohon tietokoneeseen enää koskaan, pitkällä tikullakaan.

Kun hän oli poistunut huoneesta, menin takaisin tietokoneen luo, ja tutkin sitä aloitusvalikkoa tarkemmin. Miten tuo toimii? Mitä tein väärin? Tällä kertaa sain lisättyä oman ohjelmani valikkoon ilman että siitä aiheutui katastrofaalisia seuraamuksia. Muutaman minuutin kuluttua yliluutnantti tuli takaisin huoneeseen. Nähdessään minut taas räpläämässä tietokonetta, hänen hengityksensä tihentyi kuin härällä, joka näkee punaisen vaatteen. Klikkasin nopeasti ohjelmani käyntiin, ja hieno animaatio piirsi armeijan logon ruudulle. Sitten esittelin hänelle ohjelman ominaisuuksia, mitä sillä voi tehdä, ja kuinka paljon se säästää työaikaa toimistolla. Yliluutnantti rauhoittui. Kävipä lopulta niinkin, joskus paljon myöhemmin, että yliluutnantti vihjasi minulle kahden kesken, että minulla olisi mahdollisuuksia edetä sotilas-uralla, jos tämä touhu kiinnostaisi minua vähän enemmän. Mutta kun ei kiinnostanut.

Leikin tietokoneella kaikenlaista. Armeijassa on paljon aikaa, eikä mitään tekemistä. Piirsin komppanian leiman vektorigrafiikka-ohjelmalla, ja keksin laittaa tulostimeen violetin kopiopaperin, paperin ja matriisi-neulojen väliin. Sillä keinolla pystyin tulostamaan komppanian leiman violetin värisenä, eli aidon leiman värisenä. Täydellinen väärennös oli syntynyt. Piirsin tietokoneella myös varusmiesten käyttämän kulkukortin, ja tulostin sen siniselle paperille, jota löysin jostain roskakorista. Väärensin siihen myös violetin leiman, edellä kuvatulla menetelmällä. Sitten vein sen sotilaspoliisien kouluttajien ihmeteltäväksi.

Muutamia päiviä myöhemmin sotilaspoliisien kouluttaja toi minulle vakituisen henkilökunnan käyttämän kulkukortin, ja pyysi minua yrittämään väärentää se niillä välineillä, jotka löytyy normaalisti jokaisen komppanian toimistosta. Tehtävässä oli haasteita, koska kulkukortissa oli punaista ja sinistä väriä. Armeijan tulostimet olivat mustavalkoisia. Löysin kuitenkin keinon vaihtaa tulostuksen värin siniseksi tai punaiseksi. Toimistossa oli sinisiä ja punaisia tusseja. Otin vanhan loppuun kuluneen kopiopaperin, ja väritin sen nopeasti punaisella tussilla. Sitten teippasin kopiopaperin tulostettavaan paperiin, ja tulostin kuvan. Matriisi-kirjoittimen neulat löivät kopiopaperin takapuolelle, ja paperia vasten olevalla puolella oleva vielä melko tuore tussiväri siirtyi tulostettavaan paperiin, tarkalla resoluutiolla. Tällä keinolla sain tehtyä sotilaspoliisien kouluttajalle varsin uskottavan väärennöksen heidän sini-punaisesta kulkukortistaan, armeijan toimiston omilla välineillä.

Kerran kävi niin, että yliluutnantti poistui perjantaina viikonlopun viettoon ennen kuin varusmiehet olivat poistuneet kasarmilta. Yksi sotilaspoliisi oli viettänyt koko viikon metsässä, ja oli unohtanut anoa bussilippua ennen metsään lähtöä. Hän tuli luokseni toimistoon kyselemään bussilippua, kun tilausbussit seisoivat jo rivissä Huovinrinteen parkkipaikalla, ja lähtöön oli aikaa alle puoli tuntia. Totesin että komppanian leima on lukkojen takana, ja avain on vain yliluutnantilla. Määräykset sanoivat niin. Bussilippu ei kelpaa ilman leimaa. Käynnistin kuitenkin tietokoneen, ja väärensin hänelle leiman tyhjään bussilippuun, jonka löysin tuhottavaksi menevien osittain käytettyjen lippuvihkojen pinosta. Se meni bussikuskille täydestä kuin väärä raha.

En ollut rehellinen ja nuhteeton armeijan jäsen. En pelännyt rikkoa sääntöjä. Sotilaspoliisien Komppaniassa vallitsi eräänlainen kauhun tasapaino, jossa kaikki rikkoivat jotain sääntöä, ja kuka tahansa olisi voinut käräyttää kenet tahansa jostain asiasta. Lopputulos oli, että kukaan ei käräyttänyt ketään mistään. Kävipä kerran sitten niinkin, että eräs toiseen varuskuntaan siirron saanut sotilaspoliisi tuli luokseni toimistoon, ja pyysi että tulostan hänelle kaikki loput 15 bussilippua, jotka hänen saldossaan on vielä jäljellä. Yliluutnantti kuuli sen keskustelun, ja kielsi tekemästä näin. Loppujen bussilippujen pitää mennä sen toisen varuskunnan saldoista ja budjetista. Kun yliluutnantti oli poistunut huoneesta, tulostin ne pyydetyt bussiliput.

Lopulta armeijan säännöt alkoivat käydä minulle liian raskaiksi kantaa. Saatan olla yksi harvoja ihmisiä, joka on koskaan keskeyttänyt armeijan sen takia että siellä on pakko ajaa partansa. (Pitkien hiusten takia armeijaa on kai perinteisesti vältelty jonkin verran.) Ei minulla Sotilaspoliisien Komppaniassa mitään pakkoa ollut. Minulla oli kuukauden vanha sänki poskella, kun kävin viemässä postia toiseen komppaniaan, ja siellä törmäsin epäonnisesti virkaintoiseen majuriin. Nähdessään parran sänkeni ja epäsiistit hiukseni, hän raivosi naama punaisena (hän sattui olemaan niitä ihmisiä, joiden naama muuttuu punaiseksi kiihtymyksen hetkellä), ja soitti Sotilaspoliisien Komppaniaan määräyksen, että heidän pitää valvoa että en poistu viikonlopun viettoon ennen kuin olen ajanut partani ja leikkauttanut hiukseni.

Kävin parturissa, joka löytyy Huovinrinteen varuskunta-alueen porttien ulkopuolelta. Mutta partaa en ajanut. Se sotilaspoliisi, joka oli saanut tehtäväksi tarkastaa ulkoisen habitukseni, suoritti tarkastuksen yhdellä vilkaisulla kymmenen metrin etäisyydeltä, eikä huomannut että en ollut noudattanut määräyksiä ihan kirjaimellisesti kaikilta osin. Aloin kuitenkin saada tarpeekseni loputtomasta määräysten ja sääntöjen suosta, joille en nähnyt käytännön tarvetta rauhan aikana. En ajanut partaani enää koskaan, vaan siirryin siviilipalvelukseen viikkoa myöhemmin. Sotilaspoliisien Komppanian päällikkö oli leppoisa mies, ja hän yritti suostutella minua pyörtämään päätökseni, melkein kuin äiti suostuttelee vauvaa avaamaan suunsa ja ottamaan vielä yhden lusikallisen puuroa. Hän kysyi mistä homma kiikastaa, ja onko joku ehkä huutanut minulle? En vastannut mitään enkä selittänyt mitään.

Nyt 30 vuotta myöhemmin maailma on muuttunut. Kaikenlaisia ärsyttäviä hippejä ja besserwissereitä on jo niin paljon, että asepalveluksen suosio on ennätyksellisen alhaalla. Sen takia Suomen armeija harkitsee tekevänsä asepalveluksen olosuhteisiin muutoksia, joilla purettaisiin sellaisia sääntöjä ja käytäntöjä, jotka moni nykyajan juppi-hippi-punkkari kokee häiritseväksi, ja syyksi vältellä asepalveluksen suorittamista. Kyse ei toivottavasti ole siitä, että ne samat jupit odottavat saavansa samanlaista hienovaraista kohtelua myös mahdollisen sodan aikana. Vaan kyse on siitä, että ajattelevat ihmiset tajuavat että nyt ei ole sota. Nyt ihmisten pakottaminen erityiseen askeettisuuteen on tarpeetonta. Siitä on haittaa asepalveluksen suosiolle, mutta ei kovin paljon hyötyä armeijan toimintakyvylle.

+12
IonMittler
Perussuomalaiset Vantaa

Moniulotteisen demokratian puolestapuhuja. Kansan tahto on moniulotteinen, ja pääsee kunnolla oikeuksiinsa vain jos myös päätöksenteko on riittävän moniulotteista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu