Entä jos kaikki lakkoilu olisi laitonta?

Suomessa on keskusteltu lakko-oikeuden rajoittamisesta siitä lähtien kun ammattiliitot ja Sipulin (anteeksi, Sipilän) hallitus olivat napit vastakkain joistakin työvoimapoliittisista asioista. Ja sellaisia aloitteitahan Sipulin hallituksella riitti.

Jako kahteen on aika selkeä: lakko-oikeutta haluaisivat rajoittaa oikeistopuolueet (ehkä Perussuomalaisia lukuunottamatta): vuosi sitten Kokoomuksen, Keskustan, RKP:n, Kristillisten ja Sinisten puoluejohtajat ilmoittivat kannattavansa poliittisten lakkojen rajoittamista lainsäädännöllä.

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/nama-5-puoluejohtajaa-rajoittaisivat-lakko-oikeutta-suomessa-se-mita-me-naimme-muutama-viikko-sitten-ei-ole-enaa-tata-paivaa/e7811b90-d36b-3bc6-ac4f-450b67cd4f22

Työmarkkinakentällä jako kahteen on yhtä selkeä: työnantajien leiri kannattaa lakko-oikeuden rajoittamista, ja ammattiliitot vastustavat sitä:

https://www.satakunnankansa.fi/a/6c3cda57-a9e1-4139-b1f9-15dab0f792c4

Myös äänestävä kansa on jakautunut kahtia, joidenkin mielipidemittausten mukaan enemmistö suomalaisista toivoisi että oikeutta poliittisiin lakkoihin rajoiteaan ainakin jonkun verran:

https://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/4552159/EK+Enemmisto+suomalaisista+valmis+rajoittamaan+lakkooikeuksia

Jos työnantajien ja oikeistopuolueiden toiveet toteutuisivat, se olisi pieni kosmeettinen muutos, joka karsisi muutaman lakon pois. Isossa kuvassa sillä ei olisi paljonkaan merkitystä suomalaiseen yhteiskuntaan.

Miltä yhteiskunta näyttäisi, jos lakkoilu olisi laitonta kaikissa tapauksissa? Ei vain poliittisista syistä, vaan myös työmarkkinapoliittisista syistä. Neuvostoliiton ja Kiinan malliin. Taisin valita hieman tympeät esikuvat.

Kysymys voi kuulostaa retoriselta, koska väitetään että kansainväliset sopimukset takaavat työläisille oikeuden lakkoiluun. YK:n ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1948 ei tosin mainitse lakkoilun olevan ihmisoikeus. Jos lakkoilu on työläisen perusoikeus, siihen on jo nykyäänkin olemassa hämmentäviä poikkeuksia, jotka asettavat filosofisesti kyseenalaiseksi sen, miksi joillakin kansalaisilla pitäisi olla oikeuksia, joita ei ole toisilla kansalaisilla. Viranhaltijoilla ei ole yhtä laajoja oikeuksia lakkoiluun kuin muilla (pääsääntöisesti yksityisen puolen) työntekijöillä.

Wikipedia tietää kertoa, suomenkielistä versiota paljon laajemin englanniksi, että lakkoilun historia ulottuu vähintään 3150 vuoden taakse muinaiseen Egyptiin asti. Lakot olivat kuitenkin erittäin harvinaisia yksittäistapauksia 1800-lukuun ja teolliseen vallankumoukseen asti, jolloin lakkoilusta tuli muodikasta länsimaissa, ja se muoti on pitänyt pintansa näihin päiviin asti.

https://en.wikipedia.org/wiki/Strike_action

1800-luvulla lakot olivat työväen ainoa ase taistelussa suuryritysten omistajien mielivaltaa vastaan. Mutta valtioiden siirtyessä diktatuurista ja harvainvallasta demokratiaan, tämä tilanne muuttui: työväestö olikin yhtäkkiä kaikkien länsimaiden valtias, koska heitä on yhteiskunnassa eniten, ja demokratiassa se määrää jolla on eniten äänestäjiä. Lakosta olisi voinut tulla täysin tarpeeton keinottelun muoto, heti kun valtioista tuli demokratioita. Yksi kansalainen, yksi ääni.

Mutta lakkoilun suosio ja laillisuus piti pintansa. Ja sillä on ollut vaikutusta väestöryhmien valtasuhteisiin demokraattisissa valtioissa. Vääristävästi, siten että joidenkin kansalaisten ääni on painavampi kuin toisten.

Virkamiesten ja osittain hoitohenkilökunnankin käsiä on sidottu lakko-oikeuden osalta. Opiskelijoiden on turha mennä lakkoon, koska se ei hetkauttaisi ketään (paitsi jos he menevät ilmastolakkoon perjantaisin). Sen sijaan yhteiskunnasta löytyy muita ammattiryhmiä, jotka huomasivat istuvansa tärkeässä solmukohdassa, jossa voi kiristää peukaloruuvia palkkaneuvotteluiden aikana, ja koko valtion talous lamaantuu. Kiristäjien vaatimuksiin on pakko suostua. Demokraattinen ihanne ”yksi kansalainen, yksi ääni” vaihtui periaatteeseen ”välttämätön ammattiryhmä, korkeat palkkavaatimukset joihin muiden on pakko suostua”.

Niinpä yhteiskuntaan muodostui erikoisia perversioita, kuten korkeasti palkatut paperimiehet, joiden matala koulutustaso ja rajallinen älykkyysosamäärä ei olisi Neuvostoliitossa tai Kiinassa kantanut heitä kovin korkeille kuukausipalkoille. Mutta länsimaisen markkinatalouden ihmemaassa paperimiehet istuivat juuri sopivassa kohdassa yhteiskunnan rattaita, eivätkä he saaneet ansionsa mukaan, vaan paljon enemmän kuin olisivat ansainneet millään sellaisilla kriteereillä, joilla ammattien vaativuutta ja oikeudenmukaista palkan muodostusta yleensä mitataan.

Jos sellaisia kriteereitä on edes olemassa. Koulutustaso ei ainakaan selitä eri ammattien palkkoja. Yliopistosta valmistutaan moneenkin matalapalkkaiseen ammattiin, ja ammattikoulusta moneen hyväpalkkaiseen ammattiin.

Olipa lakko-oikeudella mitä historiallisia ansioita hyvänsä, on selvää että lakkoilusta on tullut jo kauan sitten enemmän este tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamiselle kuin keino sen edistämiseksi. Työläiset kun eivät lakkoile yhtenä rintamana tasa-arvoisen palkkauksen puolesta, vaan ne muutamat etuoikeutetut ammattiryhmät, jotka sattuvat istumaan yhteiskunnan tärkeissä solmukohdissa, lakkoilevat vaatiakseen muita parempaa etuoikeutettua kohtelua palkkauksessa ja työehdoissa.

Miltä näyttäisi maailma, jossa yhdellä kansalaisella olisi yksi ääni, ja lakko-oikeutta ei olisi olemassa? Työehdot ja palkkataso sovittaisiin valtakunnan politiikassa. On selvää että jotkut perversiot olisivat jääneet näkemättä eri ammattien palkkaeroissa. Ehkä myös miesten ja naisten välisissä palkkaeroissa. Mutta mitä muita konnankoukkuja puoluepoliittinen rattaisto olisi keksinyt niiden tilalle? Ne velikullat nimittäin osaavat kyllä sopia asioita kultaisilla kädenpuristuksilla kulissien takana. Eikä siihen tarvita aina kansan enemmistön suosiollista mielipidettäkään.

Ehkä me olemme ojan ja allikon välissä. Jos mahdollisia vaihtoehtoja on kaksi, lakkoilevien ammattiliittojen anarkia tai puoluepoliittiset vatuloinnit eduskunnan käytävillä, ehkä ihanteellista yhteiskuntaa ei tulla näkemään kummankaan vaihtoehdon kautta.

Hoitajat parhaillaan vaativat, että heidän naisvaltaisen alansa suhteellista alipalkkausta lähdetään kompensoimaan poliittisella päätöksellä, eli siksi että se on moraalisesti oikein. Vaikka se onkin vallitsevan, lakkojen raakaan neuvotteluvoimaan perustuvan järjestelmän lopputulos. Puolueista löytyy myös jonkun verran tahtoa lähteä puhumaan ammattiliitoille moraalista, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta.

Siinä onkin työsarkaa. Lakkoillen saavutettu ammattiryhmien räikeä eriarvoisuus on sen verran sakea viidakko, jossa kovinkaan monelle asialle ei löydy poliittis-filosofista moraalista oikeutusta.

IonMittler

Moniulotteisen demokratian puolestapuhuja. Kansan tahto on moniulotteinen, ja pääsee kunnolla oikeuksiinsa vain jos myös päätöksenteko on riittävän moniulotteista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu