Hankamäen teesit: Oikea Media vs. vihervas. valemedia

Perussuomalaisten kruununfilosofi Jukka Hankamäki on julkaissut 400-sivuisen teoksen ”Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä”. Tutkimuksen premissi ja johtopäätös taitaa tulla kiteytetyksi jo heti otsikossa.

Hankamäki esittelee uutta teostaan myös blogissaan, mutta valitettavasti hän ei saa aikaiseksi lyhyttä ja ytimekästä yhteenvetoa tutkimuksen pääkohdista, vaan hänen esittelynsä on varsin pitkä ja vaikeasti hahmotettava:

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/hankamaki/totuus-kiihottaa-mita-mediatutkimuksessani-sanon/

Hankamäki haluaa korostaa, että yhteiskunta, politiikka, media ja jopa tiedekin ovat jakautuneet jyrkästi kahteen leiriin: kansallismielisiin ja muukalaisia suvaitseviin. Niihin jotka ovat kriittisiä maahanmuuttoa, islamin uskontoa ja EU:ta kohtaan, ja niihin jotka hyväksyvät nämä kaikki kolme.

Käytän tässä ilmausta ”haluaa korostaa”, koska kyseessä on valinta, mitä jakolinjaa kukin haluaa korostaa. On olemassa muitakin jakolinjoja, joista vaikutusvaltaisin globaalisti on kommunismin ja kapitalismin välinen jakolinja. Se jakolinja on aikoinaan saanut suomalaisetkin sotimaan sisällissotaa toisiaan vastaan, ja Neuvostoliiton sotimaan Suomea vastaan, ja vielä tähän päivään asti USA:n kiertämään ympäri maailmaa tallomassa orastavia kommunismin siemeniä maahan missä vain niitä näkyy kasvamassa. Kuubassa, Venezuelassa, ja niin edelleen. Kansallismielisten ja muukalaisia suvaitsevien välinen jakolinja on lopulta pientä verrattuna kommunismin ja kapitalismin väliseen jakolinjaan. Hankamäki keskittyy kuitenkin kuvailemaan Suomea ja laajemminkin maailmaa kansallismielisten ja muukalaisia suvaitsevien välisen jakolinjan kautta.

Hankamäki esittää asian siten, että perinteinen ns. valtamedia pyrkii esittämään todellisuutta vihervasemmistolaisen suvaitsevaisen agendan silmälasien läpi, kun taas maahanmuuttoa kritisoiva ns. vaihtoehtomedia esittää todellisuuden sellaisena kuin se oikeasti on. Vihervasemmisto vääristelee totuutta, vastamedia kertoo koko totuuden. Vihervasemmiston edustajat tunteilevat, kun taas kansallismieliset ajattelevat järkiperusteisesti.

Filosofian tohtorilta olisin odottanut vähän neutraalimpaa lähestymiskulmaa aiheeseen. Mutta tutkimuksen tilaaja on Perussuomalaisten taustajärjestö Suomen Perusta. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Mainittakoon siis minun henkilökohtainen näkemykseni, että molemmat mainitut osapuolet ajattelevat tietyiltä osin järkiperusteisesti, ja tietyiltä osin antautuvat tunteilun vietäväksi. Sen ei pitäisi tehdä lainkaan kipeää tunnustaa tämä asia. Psykopaatit eivät tunteile, mutta eivät myöskään ole mikään roolimalli ihmiskunnalle.

Hankamäki käyttää satoja sivuja sen havainnollistamiseen, että mediat ja jopa tieteen tekijät valitsevat puolensa tässä yhteiskunnan kahtia jakautumisessa, ja tuottavat yksipuolista tietoa, jossa korostetaan ”oikeanlaisia” ajattelutapoja ja niitä tukevia faktoja, ja vaietaan ”vääränlaista maailmankuvaa” tukevasta tai edistävästä tiedosta. (Tähän velvoittaa toisaalta lainsäädäntökin: vihapuheeksi katsotaan sellaisen *tiedon* — siis totta olevan faktan — esittäminen, joka saattaa aiheuttaa jonkun vähemmistön halveksuntaa.)

Jokaisella medialla on agenda. Hankamäki pyrkii erityisesti korostamaan, että perinteisellä valtamedialla on agenda, jonka perusteella se valikoi tietoa ja vääristelee todellisuutta. Hän välttelee mainitsemasta, että myös ns. vastamedialla olisi agenda, ja että hekin valikoisivat tietoa. Kaikki osapuolet haluavat jotain, ja lobbaavat jotain. Jokainen johonkin puolueeseen kytköksissä oleva media haistelee hyvinkin tarkasti, mitä kannattaa sanoa, jotta sillä olisi suotuisa vaikutus puolueen kannatuslukuihin. Yleensä johtopäätös on, että kannattaa kritisoida tai jopa halventaa kilpailevien puolueiden poliitikkoja, ja kehua oman puolueen poliitikkoja. Niinpä Hankamäki korostaa satojen sivujen aineiston turvin, kuinka perinteinen valtamedia systemaattisesti kritisoi ja suorastaan halventaa Perussuomalaisia poliitikkoja. Mainitsematta, että ns. vastamedia kohtelee samoin vihervasemmistolaisia poliitikkoja.

Hankamäki tulkitsee, että myös yliopistoissa tehtävä tiede on ajautunut mukaan tähän yhteiskunnan kahtia jakautumiseen ja systemaattiseen totuuden valikoimiseen sopivaksi omaan agendaan. Yliopistot saavat rahoituksensa valtiolta, ja valtion rahoituksesta päättävät kulloinkin vallassa olevat puolueet. Niinpä yliopistoissakin ajaudutaan laulamaan niiden puolueiden ideologiaan sopivia lauluja, joiden kädestä leipää syödään.

Median puolueellisuus ei ole mitään uutta taivaan alla. Niin kauan kuin sanomalehtiä on ollut olemassa, on ollut selvää että New York Times kehuu USA:n politiikkaa ja kapitalismin saavutuksia, kun taas Pravda kehuu Neuvostoliiton politiikkaa ja kommunismin saavutuksia. Totuus löytyy jostain sieltä välimaastosta. Moni uskoo että New York Times on totuus, ja Pravda on valhetta. Tällainen sinisilmäisyys ei kestä lähempää tarkastelua. Kaikki haluavat jotain, ja kaikki lobbaavat jotain. Myös New York Times. Ja Helsingin Sanomat. Ja Uusi Suomi.

Olenkin vuosikymmeniä haaveillut sellaisesta mediasta, johon kutsuttaisiin erilaisten poliittisten ideologioiden edustajia kirjoittamaan samasta aiheesta. Kun maailmassa tapahtuu jotain, joka aiheuttaa ihmisissä ristiriitaisia tunteita ja mielipiteitä, ei olisi pelkästään ”lehden linjan mukainen” narratiivi esillä, kuka on syyllinen ja kuka ansaitsee rangaistuksen. Onko hyökkäys Irakiin tai Venezuelan hallituksen kaataminen oikein vai väärin? Onko EU hyvä vai paha? Esillä olisi useita narratiiveja, joista paistaa läpi kirjoittajan poliittinen ideologia. Mutta niistä yhdessä muodostuisi rikkaampi kuva kokonaisuudesta kuin vain yhdestä tietyn ideologian tai osapuolen etujen läpi suodatetusta narratiivista.

Joskus median edustaja on itse osapuolena narratiivissa. Uutisen aiheena voi olla media tai journalisti itse. Kaikki tahot kaunistelevat itseään koskevaa tiedottamista. Jokainen valtionjohto, puolue, yritys ja yksityishenkilö vaikenee negatiivisista yksityiskohdista ja korostaa positiivisia yksityiskohtia, kirjoittaessaan itseään koskevan tiedotteen julkisuuteen. Tai Facebookiin, tai Tinderiin. Neutraalin kokonaiskuvan muodostamiseen tarvitaan aina kolmas osapuoli, joku joka tietää, mutta ei ole osapuoli tapahtuneeseen, ja jolla ei ole motiivia kaunistella totuutta. Kansainväliset uutiset ovat kovin usein USA:n tai muun tärkeän valtion ulkoministerin haastatteluja, suorana sitaattina. Ei sellainen yhden osapuolen näkemyksen toistaminen ole mitään journalismia: USA kaunistelee asioita edukseen, jos ja kun sen edut ovat osapuolena jossain kansainvälisessä konfliktissa. Kaikki tekevät niin, mutta kaikkia ei valita haastateltavaksi uutisiin. Toimittajan tekemä haastateltavan valinta vaikuttaa uutisen sisältöön, väitteeseen siitä mitä on tapahtunut ja miksi.

Totuudella on aina varaa asettua valheen rinnalle vertailtavaksi. Valheella on enemmän tarvetta kuin totuudella välttää avointa keskustelua ja vertailua. Joskus mitään totuutta ja valhetta ei ole olemassakaan. On vain eri tavoin oikeutettuja ja perusteltuja näkökulmia.

+2
IonMittler
Sitoutumaton Vantaa

Moniulotteisen demokratian puolestapuhuja. Kansan tahto on moniulotteinen, ja pääsee kunnolla oikeuksiinsa vain jos myös päätöksenteko on riittävän moniulotteista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu