Onko kansalla oikeus edellyttää maahanmuuttajien integroitumista?

Vihervasemmistolaisten poliittisten tuulien puhaltaessa täytyy olla varovainen, saako minkäänlaista maahanmuuttoa kritisoida millään tavoin ja missään olosuhteissa. Esimerkiksi Vasemmistoliitto kuulemma edellyttää ehdokkailtaan ainakin Vantaalla, että heillä ei saa olla ”minkäänlaista maahanmuutto-vastaisuutta”.

Maahanmuuttoa on ollut aina, mutta minulla on sellainen tuntuma, että menneinä vuosisatoina maahanmuuttajat olisivat integroituneet yhteiskuntaan tehokkaammin kuin nykyään. En tiedä onko tämä totta vai kuvitelmaa. Poikkeuksiakin on, kuten juutalaiset tai romanit, jotka ovat vuosisatojen ajan yhteisöllisesti välttäneet sulautumasta siihen yhteiskuntaan, jossa he ovat tietoisesti ja omasta tahdostaan asuneet muukalaisina ja ”eri kansan” edustajina.

Ruotsissa asui 1600-luvun alussa mies nimeltä Eschil Mittler, joka oli sukunimestä päätellen maahanmuuttaja eli ”mamu” saksankielisestä Keski-Euroopasta, tai sitten maahanmuuttajien poika, ties kuinka monennessa sukupolvessa. Etunimi Eschil oli käytössä laajasti Keski-Euroopassa ja kaikissa pohjoismaissa tuohon aikaan.

https://www.geni.com/people/Eschil-Mittler/6000000068029643014

Eschil syntyi suurinpiirtein vuonna 1600 jossain kaupungissa, jossain valtiossa. Emme tiedä tämän tarkemmin, koska Ruotsi (ja sen osana myös Suomi) ryhtyi vasta 1700-luvun nurkilla ensimmäisenä valtiona maailmassa pitämään kattavaa kirjanpitoa kaikista ihan tavallisistakin ihmisistä, jotka eivät ole millään tavalla kuuluisia tai merkittäviä. Sellaisista kuten tämä Eschil Mittler. Nämä kaikkein varhaisimmat tavallisia kansalaisia koskevat merkinnät Ruotsin ja Suomen väestön kirjanpidossa on tyypillisesti laadittu vasta vuoden 1700 paikkeilla, kysymällä silloin eläneiltä ihmisiltä, keitä heidän vanhempansa olivat, ja missä nämä olivat syntyneet. Syntymävuosi, syntymäpaikka ja ammatti jäivät usein kirjaamatta, jos niitä ei tiedetty.

Eschil Mittleriä edeltävistä sukupolvista emme tiedä mitään, 1500-luvulta aina ihmiskunnan historian hämärään aamunkoittoon asti, tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia taaksepäin. Siinä mielessä Eschilillä kävi tuuri, että hänestä jäi jälkipolville edes jonkinlainen muisto, jota ei ole jäänyt kovin monesta tavallisesta kansan ihmisestä maapallolla ennen häntä.

Tämä nuori mies Eschil eli luultavasti jossain Tukholman suunnalla, ja notkui iltaisin ehkä paikallisessa ostarissa tai kauppatorilla, kuten ”mamuilla” on tapana vielä nykyäänkin, ja iski sieltä heilakseen kantaruotsalaisen neidon Brita Wijkmanin. Niin lähti maahanmuuttajan integroituminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan hyvään vauhtiin, sekä kulttuurisesti että etnisesti.

Lapsille annetuista etunimistä päätellen pariskunta vietti ruotsinkielistä perhe-elämää. Heidän poikansa Johan Eschilsson Mittler oli etniseltä taustaltaan biologisessa mielessä korkeintaan 50% saksalainen ja 50% ruotsalainen (riippuen siitä, oliko Eschil ensimmäisen polven maahanmuuttaja). Johan avioitui kantaruotsalaisen Katarina Persdotterin kanssa, ja heidän poikansa Jakob Johansson Mittler oli sitten enää korkeintaan 25% saksalainen ja 75% ruotsalainen. Hän puolestaan avioitui kantaruotsalaisen Magdalena Hielmanin kanssa, ja heidän poikansa Carl Jonas Jacobsson Mittler oli korkeintaan 12.5% saksalainen ja 87.5% ruotsalainen biologiselta perimältään. Äidinkieleltään ja elämäntavoiltaan hän oli luultavasti 100% ruotsalainen, maahanmuuttajien yhteiskuntaan integroitumisen malliesimerkki.

https://www.geni.com/people/Carl-Jonas-Mittler-Abbour/6000000010112522637

Carl värväytyi armeijaan 23-vuotiaana, ja hänet lähetettiin ensin Norjaan sotaretkelle, Ruotsin kuninkaan etujen turvaamiseksi sillä suunnalla. Elettiin 1710-luvun loppua, ja koko Suomi oli Venäjän miehityksen alaisena (”isoviha” 1713 – 1721). Kun suuri Pohjan sota Venäjää vastaan päättyi rauhansopimukseen vuonna 1721, Ruotsin kuningas sijoitti Hämeenlinnaan paljon ruotsalaista sotaväkeä, vahvistaakseen puolustusta idän suuntaan. Heidän mukanaan sijoitettiin Hämeenlinnan rykmenttiin myös Carl Mittler vuonna 1721, ja hän jäi Suomeen lopuksi elämäänsä.

Kantaruotsalaisen aseman jo saavuttaneen suvun edustajasta tuli taas kerran maahanmuuttaja. Kulttuurishokki taisi kuitenkin olla pieni, koska Hämeenlinnan seudulta löytyi vaimoksi Hattulassa syntynyt Christina Mattsdotter Favorin, joka etunimistä päätellen ei pistänyt pahakseen puhua ruotsia, joka oli suuresti muotia Suomessa tuohon aikaan.

Heidän poikansa Jakob Johan Karlsson Mittler ei jäänyt Hämeenlinnaan, vaan muutti Mynämäen seudulle, jossa elettiin ja avioiduttiin pienissä piireissä 1900-luvulle asti. Fennomanian kultaisella kaudella 1800-luvulla suvun jäsenten etunimet ja vähän sukunimetkin vaihtuivat suomalaisiksi, eikä ruotsinkielisestä elämäntavasta jäänyt jäljelle minkäänlaista muistoa. Jos sellaista oli koskaan ollutkaan kotipuolessa. Hienostelu ruotsinkielisyydellä oli kerran muotia, ja sitten se meni pois muodista.

Kun jokaisessa sukupolvessa tapahtuva avioituminen suomalaisen kantaväestön edustajan kanssa puolittaa maahanmuuttajan etnisen taustan osuuden pariskunnan lasten perimässä (ja ehkä vähän kulttuurissakin), 2000-luvulle tultaessa suvun jäsenet kahdeksannessa polvessa Carl Mittlerin jälkeen (ja 11. polvessa Eschil Mittlerin jälkeen) ovat etniseltä taustaltaan noin 99.6% kantasuomalaisia, 0.3% ruotsalaisia ja 0.1% saksalaisia.

Silti sukunimi on saksalainen, vaikka suvun etnisestä taustasta vain 0.1% periytyy jostain Saksan suunnalta. Tämä on suhteellisuuden harha, joka liittyy ”ulkomaisiin sukuihin” tai ”tietyn henkilön jälkeläisiin” varsin yleisesti. Tässä tapauksessa 99.6% suvun nykyisestä etnisestä taustasta on peräisin kantasuomalaisilta naisilta, mutta heitä ei lasketa patriarkaalisessa näkökulmassa, jota sukututkimus ja suvun käsite noudattaa tyypillisesti.

Tällaista oli maahanmuuttajien integroituminen yhteiskuntaan menneinä aikoina. Suvun kulttuurinen identiteetti ja kieli vaihtuivat ensin saksalaisesta ruotsalaiseksi, ja sitten ruotsalaisesta suomalaiseksi. Kansa ja sen kulttuuri olivat suurempia kuin siihen muuttanut mamu. Ja tämä kelpasi maahanmuuttajalle. Outoa se olisikin, jos suvun kulttuurinen identiteetti ja kotona puhuttu kieli olisi edelleen saksalainen, vaikka vain 0.1% suvun etnisestä perimästä on saksalaista nykyään.

On myös toisenlaista maahanmuuttoa, sellaista jossa ei ole aikomusta integroitua osaksi kansaa ja kulttuuria, vaan maahantulija haluaa edustaa alkuperäistä etnistä identiteettiään jatkossakin, toisen kansan keskuudessa, omasta tahdostaan. Jotta kansa voisi säilyä olemassa, katoamatta geenien ja kulttuuristen tapojen avaruuteen siten kuin Eschil Mittlerin alkuperäinen identiteetti katosi sukupolvien saatossa, kansan täytyy haluta säilyttää oma erillinen identiteettinsä, ja mielellään myös tietoisesti vältellä avioliittoja kantaväestön kanssa. Juutalaiset ja romanit ovat erityisen kuuluisia tällaisesta ajattelutavasta. Vielä modernina aikanakin sekulaarien juutalaisten järjestöjen tärkeimpiä keskustelun aiheita ajankohtaisella agendalla on huoli siitä, että muukalaisina länsimaissa asuvat kansan jäsenet avioituvat kantaväestön kanssa, ja menettävät yhteyden esi-isiensä kulttuuriseen identiteettiin.

Ollakseen juutalainen (juutalaisten järjestöjen ja Israelin valtion tulkinnan mukaan), henkilöllä ei tarvitse olla juutalaista isää ja äitiä. Riittää jos hänen äitinsä on juutalainen. (Raamatun aikoihin ajattelutapa taisi olla patriarkaalisempi, sukulinja laskettiin vain isän kautta.) Eschil Mittlerin sukulinjan tarkastelun kautta voimme huomata, että seka-avioliitot kantaväestön kanssa voivat aiheuttaa sen, että henkilön juutalainen perimä on todellisuudessa vain joitakin prosentteja, jopa prosentin kymmenyksiä, ja silti hän täyttää ”juutalaisen etnisen taustan” viralliset kriteerit. Näin suuria suhteellisuuden harhoja sisältyy joskus ihmisen etnisen taustan (tai ”rodun”) käsitteeseen, kun sukulinjaa tarkastellaan vain patriarkaalisen tai matriarkaalisen linjan kautta.

Suomen yhteiskunta on viime vuosikymmeninä alkanut kehittyä monikulttuuriseksi. Ruotsin yhteiskunnasta nyt puhumattakaan. Käytännössä se tarkoittaa, että maahan muuttaa melko lyhyessä ajassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka omasta tahdostaan haluavat säilyttää alkuperäisen etnisen identiteettinsä, myös jatkossa, integroitumatta kantaväestöön ja maassa vallitsevaan kulttuuriin. Toisaalta se on kansakunnallemme uusi asia, ja toisaalta sitä on tapahtunut jo kauan ennenkin, ainakin niin kauan kun romaneja on vaeltanut Suomen alueella, pysytellen huolellisesti omien sukujensa sosiaalisessa kontekstissa.

Jokainen pohjoismaa suhtautuu tilanteeseen eri tavalla. Ruotsi on valinnut laissez faire -linjan, kun taas Tanskassa pohditaan maahanmuuttajien integroitumisen aktiivista edistämistä ja jopa velvoittamista lakisääteisesti. Asiasta väännetään kättä oikeiston ja vasemmiston välillä, mutta toisaalta myös joidenkin konservatiivisten maahanmuuttajien ja heidän liberaalien kouluikäisten lastensa välillä.

Onko kansalla oikeus edellyttää maahanmuuttajien integroitumista? Tai onko maahanmuuttajilla oikeus vastustaa omien alaikäisten lastensa integroitumista? Onko suomalaisella kulttuurilla arvoa, jota pitäisi suojella? Onko maahanmuuttajien kulttuurilla arvoa, jota pitäisi suojella? Kas siinä vaikeita ja ajankohtaisia kysymyksiä, jotka eivät tulleet Eschil Mittlerille edes mieleen, kun hän tapasi kauniin 18-vuotiaan Brita Wijkmanin Tukholmassa vuonna 1628.