Ääriajattelua ennen ja nyt

Suomessa on nyt päätetty kiinnittää huomiota rasismin kitkemiseen yhteiskunnasta, ja hyvä niin. Vaikka Suomi ei maailman rasistismpia valtioita ehkä olekaan, jokainen tapaus, jossa ihmistä arvotetaan vain ihonvärinsä, uskontonsa, kielensä tai muun vastaavan takia, on aina liikaa.

Samalla, kun Suomi pyrkii vakavasti irti rasismista, eräät tahot pyrkivät politisoimaan rasismin: me olemme hyviä ei-rasisteja, mutta vastapuoli edustaa rasismia. Tällainen ajattelu ei johda rasismin loppumiseen, vaan vain ruokkii katkeruutta rasisteiksi syyttä haukuttujen keskuudessa. Todelliset rasistithan ovat aatteestaan ylpeitä, ja heille rasismi on ihan kunnia-asia.

Huonosti hoidetusta ääriliikkeen vastustamisesta Suomella on aiempaakin kokemusta. Vuoden 1918 sodan jälkeen Suomi oli korostetun valkoinen ja porvarillinen. Sodassa hävinnyt osapuoli eli punaiset nähtiin yleisesti roskaväkenä, jopa maanpettureina. Kun ilmapiiri oli hyvin mustavalkoinen ja kun sekä johtavat poliitikot, talousvaikuttajat että myös merkittävä osa kulttuuriväestä edustivat ns. valkoista Suomea ja antikommunismiakin, askel vastapuolen eli vasemmiston oikeuksien polkemiselle oli melko lyhyt.

Valkoisen väen keskuudessa punaiset nähtiin usein myös venäläisten kätyreinä. Kun tilanne oli otollinen, Suomessa syntyi 1920-30 luvuilla useitakin järjestöjä ja liikkeitä, joiden puheissa ja kirjoituksissa ei ollut juuri minkäänlaisia pidäkkeitä Venäjästä tai Suomen punaisista puhuttaessa. Akateeminen Karjala-Seura, Vihan Veljet, Lapuanliike ja IKL olivat vain osa tuota vasemmisto- ja neuvostovastaista vyörytystä, jonka valtiovalta hiljaa hyväksyi. Vasemmistolaisia poliitikkoja sai solvata melko julkisesti, ja jopa heidän muiluttamisensa painettiin villaisella aina entisen presidentin K. J. Ståhlbergin muilutukseen saakka.

Nyt vuonna 2023 Suomessa ei vasemmistolaisia enää onneksi solvata tuohon malliin; nyt solvaamisen pääkohde ovat perussuomalaiset. Kun 1920-30-luvuilla yleinen ilmapiiri näki kapinaan syyllistyneiden kommunistien ja muiden punaisten julkisen panettelun kapinallisten omaksi syyksi, olemme nyt sata vuotta myöhemmin lähes samassa tilanteessa. Perussuomalaisten pidäkkeetöntäkään panettelua ei pidetä kovin pahana – koska rasistejahan ne kaikki on. Ja samaan roskapönttöön heitetään kaikki nekin, jotka vaativat edes jonkinlaista kohtuutta noiden toisinajattelijoiden käsittelyyn.

Omasta mielestään hyville ihmisille vastapuoli edustaa usein pahuutta. Niinpä, kun pahojen – eli laitavasemmiston – huonolle kohtelulle ei etenkään 1920-luvulla asetettu juuri minkäänlaisia rajoja, suomalainen äärioikeisto nousi uskomattoman röyhkeäksi ja pöyhkeäksi, ja vapaat kädet saatuaan nousi Mäntsälän kapinan myötä jopa demokraattista järjestelmäämme vastaan. Toivoa sopiikin, että kun me ei-rasistit nyt Suuren rasismikeskustelun myötä olemme leimanneet yhden puolueen pahaksi, emme noille kansanvallan vastaisille linjoille enää lähde. Ääriliike on ääriliike, olipa se millä tahansa kohtaa poliittista karttaa – tai minkä tahansa hyvän asian puolesta pahaa asiaa vastaan.