Elämää ja valintoja Idän uhkan alla

Suomi itsenäistyi Venäjästä vuonna 1917. Vain runsaat 20 vuotta myöhemmin itänaapurimme tuli kuitenkin katumapäälle ja pyrki valloittamaan Suomen takaisin itselleen – tunnetuin seurauksin.

Viime sotien kokemusten pohjalta Suomi ryhtyi harjoittamaan Neuvostoliiton kanssa ystävyyspolitiikkaa itsenäisyytemme turvaamiseksi. Tavoite toteutui, ja saimme elää ”rauhanomaista rinnakkaiseloa” Neuvostoliiton kanssa.

Kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa hajosi ja YYA-sopimus lakkasi olemasta, Suomen itsenäisyys oli laajimmillaan koskaan. Muutamaa vuotta myöhemmin liityimme EU:hun, luovuimme puolueettomuuspolitiikasta ja siirryimme Lännen leiriin – emme kuitenkaan vielä sotilaallisesti.

Kun Venäjä tasan vuosi sitten aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa, viimeisetkin toivekuvat itänaapuristamme särkyivät. Maa, joka oli jo vuosikymmenet esittänyt ystäväämme, osoittautui julmaksi roistovaltioksi. Vaikka merkkejä siitä oli nähty jo aiemmin, vasta 24.2.2022 paljasti naapurimme häikäilemättömyyden lopullisesti.

Johtajansa Vladimir Putinin selän takana lymyävä pelkurikansa ei ole kuluneen vuoden aikana tehnyt elettäkään sodan lopettamiseksi tai edes sen arvostelemiseksi. Ei, vaan kritiikin sijaan venäläiset ovat lähinnä hurranneet johtajalleen, jonka pakkomielle ukrainalaisia vastaan on vain pahentunut.

Samaan aikaan Suomessa ja muualla Lännessä on ryhdytty uudelleenarvioimaan omaa suhtautumista Venäjään. Takavuosien sinisilmäisyys on tunnustettu laajasti, ja mm. Suomessa tuolloisia johtajia on lyöty mennen tullen.

Jälkiviisastelun kärjessä ovat näilläkin US:n palstoilla patsastelleet etupässä nuoret ja nuorehkot kirjoittelijat, joilla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa ennen 1990-luvun alkua vallinneeseen tilanteeseen Suomessa. Heillä – muutamia historiaan vähän syvällisemminkin perehtyneitä lukuun ottamatta – ei ole vähäisintäkään tajua esimerkiksi Suomen vaihtoehdoista sodan jälkeen, ei ymmärrystä YYA-ajan realiteeteista, ei aavistustakaan siitä, millaistessa raossa Suomi oli oikeastaan jopa 80-luvulle saakka. Meitä edeltävän ajan poliitikkopolvia ja heidän ratkaisujaan ruoskiessaan tuo jälkiviisas poppoo paljastaakin lähinnä oman tyhmyytensä.

Esimerkiksi Suomen liittyminen Natoon – mikä on nyt ainoa oikea suunta – ei olisi tullut kuuloonkaan YYA-Suomessa. Vuonna 2004, jolloin esim. Baltian maat siihen liittyivät, Suomi olisi toki voinut liittymistä harkita, mutta kuten sanottu: silloin emme voineet edes aavistaa, mitä tuleman pitää.

Mitä taas YYA-sopimukseen tulee, se pelasti Suomen joutumasta 1940-luvun lopulla Tsekkoslovakian tielle – jollaista kommunistimme meille silloin kaavailivat. Ilman YYA-sopimusta Suomesta olisi tehty itäeurooppalainen kansandemokratia ja Neuvostoliiton vasallivaltio, mutta taitavat ulkopoliitikkomme saivat Suomen säilyttämään länsimaisen demokratiansa. Sodanjälkeiselle Suomelle YYA-sopimus olikin samanlainen pelastus kuin Nato-sopimus on nyt, mutta sen jatkaminen aina 1990-luvulle saakka ilmeisen turhaa.

Edellispolvien haukkumisen sijasta suomalaisten kannattaisi kuitenkin keskittyä nyt tähän päivään ja huomiseen. Venäjä ei tuosta naapurista mihinkään lähde, mutta sodanjälkeisestä tilanteesta poiketen olemme nyt valinneet sotilallisen liittoutumisen tien. Uskomme oikeuden voittoon on vihdoinkin peitonnut ikiaikaisen Venäjä-pelkomme.