Kaikissa puolueissa on myös jotakin hyvää?

Puolueiden kalistellessa miekkojaan nyt tavallistakin taajemmin lienee – joulunkin taas lähestyessä – sopiva hetki tarkastella suomalaisia puolueita totuttua positiivisemmin. Kun faktoihin lisätään ripaus hyvää tahtoa, kaikista puolueista löytyy myös kiitosta ansaitsevia puolia – tai ainakin yksi jokaisesta.

SDP:

Demarien hyvä puoli on se, että kuluneen vuosisadan aikana puolue on tehnyt itsensä lähes tarpeettomaksi. Kaikki sen aikoinaan alulle panemat vaatimukset ovat toteutuneet aina kahdeksan tunnin työpäivästä peruskouluun tai kansanterveyslaista pekkaspäiviin. SDP:llä onkin niin komea historia, että nykyinen puolue näyttää sen valossa melko aneemiselta. Uudet avaukset eivät ota nyt tulta laajojen kansankerrosten joukossa, mutta mm. koronapandemian hyvästä hoidosta kiitelty pääministeri Sanna Marin näyttää olevan nostamassa demarit ainakin lähelle entistä suosiotaan.

Perussuomalaiset:

Persujen hyvä puoli on se, että maahanmuutto on noussut hyväksyttäväksi keskustelun aiheeksi. Vielä vuosikymmen sitten maahanmuuton ongelmista puhumista paheksuttiin ja sen aiheuttamista ongelmista vaiettiin. Kun liiallisen maahanmuuton kiistattomat ongelmat syöksyivät viime vuosikymmenellä yleiseen tietoisuuteen, muidenkin puolueiden oli reagoitava. Muussa tapauksessa koko maahanmuuttokeskustelu olisi jäänyt persuille – ja vuoden 2011 jytkyn kaltaiset vaalitulokset uhanneet vakiintua. Kun valtapuolueiden alkustrategia persuja vastaan eli puolueen moittiminen populistipuolueeksi ajoi karille, muutkin puolueet – paria lukuun ottamatta – alkoivat ottaa vakavasti myös maahanmuuton ongelmat ja muut kansan parista nousseet huolet. Niinpä myös kansa – eliitin ohella – saa nyt äänensä kuuluviin suomalaisessa politiikassa.

Keskusta:

Aina näihin päiviin saakka keskusta on ollut ainoa puolue, joka on pyrkinyt tuomaan päivänpolitiikkaan myös maakuntien Suomen näkökulmia. Siinä, missä muiden puolueiden mielenkiinto on pysynyt Kehäkolmosen sisäpuolella – ja isojen äänestäjämassojen parissa – keskusta on vuosikymmenestä toiseen toiminut ja puhunut myös muun Suomen puolesta. Kun maalaisliitto-keskusta vielä 70-luvulla oli pelkkä MTK:n poliittinen osasto, se Paavo Väyrysen puheenjohtajakaudella nousi koko pääkaupunkiseudun ulkopuolisen Suomen edunvalvojaksi ja SDP:n tasavertaiseksi kilpailijaksi myös maakuntakeskuksissa. 70- ja 80-lukujen hajasijoituspolitiikka, jota nimenomaan keskusta ajoi, on pelastanut maakuntien Suomen ja etenkin sen maakuntakeskukset jo sangen vahvaankin iskuun.

Vihreät:

Vihreitten suurin ansio on luonnonsuojelunäkökulmien tuominen suomalaiseen politiikkaan. Aina 80-luvulle saakka luonnonsuojelua pidettiin jonkinlaisena marginaaliryhmien huuhaa-ideologiana, mutta viimeistään Koijärvi-liikkeestä lähtien luonto ja sen kantokyky ovat olleet tärkeä näkökulma kaikessa politiikassa. Kun globaali ilmastonmuutos alkoi sitten näkyä jo tavallisellekin kansalle, vihreitten jo pitkään rummuttama luonnon huomioon ottamisen vaatimus osoittautui oikeaksi. Vihreitten luontoasioissa osoittama viisaus – joka olisi voinut tehdä liikkeestä jopa johtavan kansanliikkeen Suomessa – peittyi 2010-luvulla kuitenkin puolueen kaikkien vähemmistöjen oikeuksia korostavan politiikan alle. Enemmistö eli ns. kansa ei tästä tykännyt, ja vihreä vallankumous jäi piippuun.

Vasemmistoliitto:

Eurooppalaisen kommunismin kaaduttua 90-luvulla suomalainen laitavasemmisto romahti sekin. Vuosien hoipertelun jälkeen tuhkasta nousi vasemmistoliitto, joka oli oikeammalla kuin kommunismi ja reaalisosialismi, mutta lähempänä niitä kuin SDP. Kun SDP yhä selvemmin profiloitui (vakituista) palkkatyötä tekevien suhteellisen hyväosaisten ihmisten edunvalvojaksi, työttömien ja muiden vähäosaisten puolustaminen jäi vähemmälle – ja tähän saumaan iski vasemmistoliitto. Nykyään se onkin ainoa suomalaispuolue, joka kaikkia muita näkökulmia enemmän korostaa myös köyhien ihmisten etuja ja oikeuksia tässä ja nyt.

Kristillisdemokraatit:

KD nousi merkittäväksi puolueeksi vasta 2000-luvulla, Päivi Räsäsen puheenjohtajakaudella, jolloin se oli ainoa perusarvojen ja perinteiden kunnioittamisen tärkeyttä korostava ja niistä puhuva puolue. Räsänen oli jopa niin ”tärkeä” henkilö, että joutui – ja samalla myös koko KD – liberaaleja arvoja korostavan kansanosan maalitauluksi ja mm. tekosyyksi erota kirkosta! Perussuomalaisten mukaantulo arvokonservatiivisuuden ”apajille” imi ison osan potentiaalisista kristillisdemokraateista persujen kelkkaan, ja kun uusi puheenjohtaja Sari Essayah siirsi painopistettä enemmänkin sosiaalipolitiikan suuntaan, puolueen profiili muuttui yleisemmäksi. Edelleen KD on kuitenkin selvästi tärkein kristillisiä arvoja korostava puolue Suomessa.

Muut puolueet:

Muilla eduskunnassa nyt olevilla puolueilla ei ole ollut viime aikoina niin paljon merkitystä, että niiden hyviä puolia kannattaisi erikseen mainita. Kun nuo ”takiaispuolueet” ovat yleensä jonkun henkilön varaan tai pienen kansanosan etuoikeuksien ympärille käpertyneitä, niitä voidaan pitää kokonaisuuden kannalta jopa vahingollisina – tai ainakin tarpeettomina.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu