Kepukaartilaiset

Käpykaarti-ilmiöllä on Suomessa ikävä maine ja tuo mieleen viime sotamme. Metsä- eli käpykaartilaisiksihan sanottiin niitä sotilaita, jotka esimerkiksi pelon tai aatteellis-poliittisen vakaumuksensa vuoksi laistoivat kutsunnat taikka karkasivat sotarintamalta, usein korpimetsiin tai kommunistein kyseessä ollen joidenkin aatetovereittensa piiloihin.

Yksikköihinsä jääneet isänmaan puolustajat eivät näitä käpykaartilaisia tietenkään hyväksyneet, vaikka moni pakenija pelkäsi ihan oikeasti ja jopa kohtuuttomasti. ”Kaikkihan me täällä pelätään, mutta vain raukat lähtevät käpykaartiin”, sanottiin.

Nyt, kun kepu on aikeissa siirtyä vapaaehtoiseen oppositioon eli poliittiseen käpykaartiin – eli tässä tapauksessa kepukaartiin – ja heittää hanskat tiskiin jo ennen kuin hallitustunnustelut ovat edes alkaneet, se samalla pettää äänestäjänsä. Koko isänmaan pettureita sota-ajan käpykaartilaisten tavoin nämä kepukaartilaiset eivät sentään ole, mutta maakuntien Suomen pettäjiä kuitenkin. Millään muulla puolueella kuin kepulla ei ole uskottavaa ja syvällistä ohjelmaa maakuntiemme ja niiden ihmisten tulevaisuuden varalle.

Siinä, missä sota-ajan metsäkaartilaisuutta selitti usein pelko, kepukaartilaisuutta selittää vain puoluepoliittinen taktikointi. Kepu-johto laskeskelee, että oppositiossa kepu automaattisesti lihoo – ja palaa sitten neljän vuoden kuluttua taas vallan huipulle.

Uskokoon tuon ken tahtoo, mutta etenkin jos yhteisessä oppositiossa kepun kanssa on sitä sinne nyt kovasti maanitteleva vihervasemmisto, keskustalle se on väärää seuraa. Oikea viitekehys kepulle ovat tietenkin muut porvarilliset puolueet, lähinnä kokoomus. Jos se ei nyt kelpaa hallituskumppaniksi kepulle – mutta SDP ja vihreät kelpasivat – kepukaartipuolueen oppositiotaipaleesta voi tulla pidempi kuin luulemmekaan.