Kun ruokarukous on rikos

Lapinlahtelaisen Paloisten kyläkoulun (n. 30 oppilasta) johtajaopettaja on saanut aluehallintoviranomaiselta vakavan varoituksen siksi, että hänen koulunsa päivänavauksissa on lauleltu virsiä ja ruokailuja on aloitettu ruokarukouksilla. Varoituksen tarkoitus on tietenkin lopettaa moiset lainvastaiset puuhat koulussa, mutta tapaus panee kyllä suremaan myös sitä, mihin suomalainen koulukasvatus on menossa ja osin jo mennytkin.

Suomalaisen koulun varmaankin suurin ja surullisin ongelma on koulukiusaaminen – joka jatkuu ja jopa pahenee vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Siinä, missä panoksia kannattaisi suunnata nimenomaan tämän ilmiön lopettamiseen, koulumaailman päähuomio on viime vuosina suunnattu aivan liikaa muualle, esimerkiksi nyt esillä olevan tapauksen kaltaiseen uskontokasvatuksen poiskitkemiseen suomalaisesta koulusta.

Uskontovastaisten kansalaisten silmissä kyseinen lapinlahtelaisen koulun johtaja on joutunut/päässyt eräänlaiseksi vanhoillisuuden mannekiiniksi. Vaikka hän on taatusti tiennyt toimivansa uskonnonvapauslainsäädännön nykytulkintaa vastaan koulussaan, hän näyttää jatkaneen aiemmin kaikissa kouluissa valtavirtana pidettyä toimintaa niin päivänavausvirsien kuin myös ruokarukousten suhteen.

Koululainsäädäntö lähtee kuitenkin siitä, että vaikka koulussa toki annetaan uskonnon opetusta, uskonnollisia tilaisuuksia siellä ei suvaita – koska kaikki oppilaat eivät kuulu kirkkoon. Se, että Paloisten kyläkoulussa ruokarukoukset ja aamuvirret on nähty osaksi paikallista kulttuuria, ei ole säästänyt koulunjohtajaa alvin moitteilta: rikkomus, mikä rikkomus.

Suuremmissa kouluissa uskonnottomien ja oppilaiden enemmistön uskontokunnasta poikkeavien yksilöllinen kohtelu näissä asioissa on mahdollista ja jopa helppoa tekemällä osallistuminen kristillisiin tilaisuuksiin heille vapaaehtoiseksi ja järjetämällä heille korvaavaa ei-kristillistä ohjelmaa. Mahdollisuus vaihtoehtoisen (ei-kristillisen) ohjelman valitsemiseen on jossain suotu jopa koulun kaikille oppilaille, mikä on ihan ok sekin.

Paloisten kyläkoulun kaltaisissa pikkukouluissa moinen vaihtoehtojen runsaus on vaikeata, tilojen ja opettajien vähäisyyden takia käytännössä jopa mahdotonta. Niinpä vaihtoehtojärjestelyjen vaatiminen esimerkiksi ruokarukouksille on tällöin kohtuutonta, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää noista rukouksista luopuminen.

No, sehän uskonnottomien tavoite tietysti onkin, ja vaikka kunnassa ja koulussa olisi vahvaakin kristillistä perinnettä, koulutoimessa se ei saa näkyä.

Nykylainsäädäntö lähtee yksilöstä ja hänen oikeuksistaan, jolloin myös kritillinen koulukasvatus nähdään – hyvän ja tavoiteltavan asian sijaan – lähinnä yrityksenä kahlita lapsia. Tässä viitekehyksessä ns. uskovaiset opettajat ovat suoranainen vaara oppilailleen, kun taas uskonnottomat opettajat halutaan nähdä eräänlaisina vapaamielisyyden lipunkantajina – olivatpa he sellaisia taikka eivät.

Nykykoulussa nuo pahoja, me hyviä -ajattelu onkin jo aivan liian pitkällä, sillä tämä oppilaita jakava ja syyllistävä kehitys on viety jopa koululainsäädäntöön. Kaikkien oppilaiden pakottaminen esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen järjestämiin valistustilaisuuksiin on kuitenkin aivan yhtä vastenmielistä kuin heidän pakottamisensa vaikkapa kristillisiin tilaisuuksiin. Jälkimmäisen koululainsäädäntö kieltää, edellistä ei, jolloin erilaisia yhteiskunnallisia toimijoita kohdellaan kiistatta eriarvoisesti.

Vai onko joku kuullut rehtorista, joka olisi saanut vakavat moitteet aluehallintoviranomaiselta jonkun ei-kristillisen valistajan päästämisestä esiintymään koulussaan?