Miksi suomalainen koululaitos on alamäessä?

Kun nyt on ilmennyt, että suomalaisten osaamisen taso on laskenut koko 2000-luvun – eikä kehitykselle löydy selkeää selitystä – pitää pohtia tuon tilanteen mahdollisia syitä. Kouluosaamisen muutos negatiiviseen suuntaan on iso ja jyrkkä, joten selitys voi hyvinkin johtua niistä muutoksista, joita koululaitokseemme on 1990-luvulla ja sen jälkeen kohdistettu.

1980-luvulla suomalainen peruskoulu oli vielä aika uusi ja sen kehittämiseen panostettiin. Alussa olleet tasokurssit matematiikassa ja kielissä poistettiin, jolloin opetusryhmistä tuli aiempaa heterogeenisempia ja samalla haasteellisempia opetettaa. Selittääkö tuo tasokurssien poisto – ja samaan aikaan tapahtunut opetusryhmien suureneminen – siis osan alamäestä noiden oppiaineiden kohdalla?

1990-luvun lama vähensi panostusta suomalaiseen koululaitokseen selkeästi. Kun kyläkoulutuet samalla poistettiin, useimmissa kunnissa alkoi suoranainen vimma lakkauttaa kyläkouluja. Tuo kehitys on jatkunut senkin jälkeen, ja lopputuloksena kyläkoulujärjestelmämme on purettu ja tilalle ovat tulleet aiempaa suurempien ja harvempien koulujen systeemi. Myös tuo yksilöllisen – mutta kieltämättä aika kalliin – alkuopetuksen loppuminen saattaa nykytilannetta siis selittää.

Suuruuden ihannointi johti myös siihen, että monia aiemmin toisistaan erillään olleita ala-asteita ja toisaalta yläasteita yhdisteltiin ns. yhtenäiskouluiksi vain säästösyistä, ilman vähäisimpiäkään pedagosia perusteluita. Kun kunnanisille vielä kerrottiin, että isommissa kouluyksiköissä voi saada aiempaa laajempaa ja monipuolisempaa opetusta, lupa jopa tuhannen oppilaan kouluihin oli valmis. Kun koulu tulee sitä halvemmaksi per oppilas mitä isompi se on, koulujen päätehtäväksi tuli monin paikoin säästöjen aikaansaaminen kunnalle. Yksittäisen oppilaan etua oli varaa ajatella vain harvassa kunnassa, kun valtiovaltakaan ei siis sellaiseen kannustanut.

Huolestuttavaksi ilmiöksi on viime vuosina noussut etenkin poikien huonompi suoriutuminen koulussa. Jo tuon seikan esilletuonti on ollut vaikeata, koska esimerkiksi jotkut feministit ovat nähneet poikaongelman esiintuomisen hyökkäyksenä tyttöjä ja naisia vastaan. Kun ongelma on lakaistu maton alle eikä poikien tyttöjä merkittävästi huonompaan koulumenestykseen ole haluttu koskea, tilanne on vain huonontunut.

Peruskoulun alkuaikojen jälkeen tapahtuneen kouluyksiköiden suurenemisen, tasokurssien poiston, rahoituksen vähenemisen ja poikien unohtamisen lisäksi 2000-luvulla on ryhdytty vannomaan ns. inkluusion nimiin. Samassa opetusryhmässä voi nyt olla sekä hyvinkin teräviä että runsaasti erityishuomiota tarvitsevia oppilaita – jolloin kumpikin ryhmä kärsii. Hyvistä tarkoitusperistä huolimatta ryhmän lahjakkaimmat turhautuvat, erityishuomiota kaipaavat jäävät ilman tarvitsemaansa apua ja opettajat väsyvät. Kun samalla on ryhdytty vaatimaan oppilaiden aiempaa laajempaa itseohjautuvuutta, lopputulos on kaikkea muuta kuin tavoiteltu.

Vaikka opiskelu laajasti ottaen kannataa aina, sitäkin on pohdittava, onko panostaminen koulutukseen yksilön kannalta katsoen enää niin itsestään selviö kuin aiemmin. Kun esimerkiksi palkkatasot vielä 1950-60-luvuilla määräytyivät pääosin alalle vaadittavan koulutustason perusteella, tilanne on nyt toinen. Akateeminenkaan ammatti ei takaa enää hyvää palkkaa – jolloin esimerkiksi monen naisvaltaisen akateemisen alan palkkataso eroaa aivan liian vähän koulutusta käytännössä täysin vaatimattomista työaloista. Motivoi siinä sitten nuorta opiskelemaan.

Keskusteltaessa suomalaisen koulun huonosta suunnasta on siis ensin katsottava, mitä muutoksia koululaitos ja koko yhteiskunta ovat viime vuosikymmeninä kokeneet ja sitten tunnustettava mahdolliset virheet, sillä ilman sitä noita erheitä ei voi tietenkään korjata.