Tuomiopäivän ja kylmän kyydin ennustajat ennen ja nyt

Tilanteelle, jossa oikeistolla on nyt mahdollisuus nousta määräävään asemaan hallituksessa, löytyy analogiaa aiemmasta historiastamme.  Kun SDP vuonna 1926 sai hallituksenmuodostamistehtävän ja perusti sitten yhden puolueen hallituksen, Suomen äärioikeisto älähti: eihän vajaat 10 vuotta aiemmin kapinaan lähtenyttä porukkaa voi päästää Suomea hallitsemaan.

Vaikka SDP:n silloinen nokkamies Väinö Tanner lukeutui vasemmiston maltillisiin ja vältti nimeämästä ministereiksi punakapinaa julkisesti kannattaneita tai siinä johtotehtävissä olleita poliitikkoja, laitaoikeisto oli leppymätön. Kyse oli siis periaatteesta, ei käytännöstä, sillä sittemmin Tannerin ministeristö osoittautui varsin maltilliseksi ja eri yhteiskuntaryhmien sopua ajavaksi hallitukseksi.

Poliittisen kentän toisella laidalla, laitaoikeistossa, maltillisuus ja sopu eivät sen sijaan kukoistaneet. Pirut maalattiin seinille jo ennen hallituksen ensimmäistäkään päätöstä; riitti, että hallitus oli väriltään ”väärä” ja sen ministerit näinmuodoin ”epäisänmaallisia”.

Miten äärilaitapuolueiden ajattelu on noista päivistä parantunut? No, ei mitenkään: Siinä, missä ”väärän väriset” kokoomus ja PS ovat nyt tuolloisen SDP:n paikalla, nykyinen vasemmistomme on tuomiopäivän saapumista ja ”kylmää kyytiä” julistaessaan tuolloisen laitaoikeistomme asemassa. Yhteiskunnan kokonaisetu pakkaa unohtumaan aina, kun agenda nousee kovin kirkkaaksi ja yksioikoiseksi – ja vastustajien leimaaminen politiikan tärkeimmäksi ohjenuoraksi.