Vuosi kuntapolitiikassa – mitä olen oppinut

Tällä päivämäärällä tulee tarkalleen vuosi Joensuun kaupunginvaltuuston kokouksesta, jossa kaupunginvaltuusto päätti yksimielisesti myöntää valtuutettu Osmo Kokolle eron kaupunginvaltuuston jäsenyydestä, jolloin kaupunginvaltuutetuksi nousi PS 1. varavaltuutettu, minä. Näin ollen ajattelin, että nyt on sopiva hetki tutkiskella, mitä olen kuluneen ensimmäisen vuoden aikana oppinut kuntapolitiikasta, pitäytyen mielestäni (ja toivottavasti myös lukijan mielestä) kiinnostavimmissa havainnoissa.

Vielä tavallisena pulliaisena seuratessani valtuuston kokouksista pidettyjä videolähetyksiä en osannut hahmottaa, kuinka kaupunginvaltuuston kokous on oikeastaan varsinaisen päätöksentekoprosessin lopullinen päätepiste, lähes näytelmäksi kutsuttava muodollisuus lehdistöä ja valveutuneita kuntalaisia varten. Asia on valtuustoa ennen käynyt läpi lautakunnat ja kaupunginhallituksen käsittelyn, poliittiset ryhmät ovat muodostaneet kantansa asiasta ensin keskenään, sitten tarvittaessa neuvotelleet toisten valtuustoryhmien välillä. Näissä kulissien takana tapahtuvissa neuvotteluissa käydäänkin kenties merkittävin poliittinen dialogi, jolloin kuntalaisten etu on taipuvainen muuttumaan ryhmien väliseksi kiistakapulaksi ja kaupankäynnin kohteeksi. Huomionarvoista on mainita, että kuntalaki ei tunne näitä asukkailta näkymättömiä ryhmäpalavereja, vaan kyse on enemmänkin käytännöksi muodostuneesta poliittisesta kulttuurista.

Taustani erilaisissa sihteeritehtävissä on auttanut huomattavasti ymmärtämään, kuinka kriittistä roolia valmistelevat virkamiehet näyttelevät kunnallisessa päätöksenteossa. Virkamiehet ovat ne, jotka valmistelevat kaikki päätökset ja siten niiden asiasisältö on pitkälti heidän asiantuntemuksensa varassa. Lautakuntien, kaupunginhallituksen sekä valtuuston päätöksenteko tapahtuu virkamiehen esittelystä. Virkamiehet pystyvät usein jopa rajaamaan ne vaihtoehdot, joista edes keskustellaan ja saattavat siten jo alkuvaiheessa pystyä ennalta määrittämään tulevan lopputuloksen. Etukäteen raamitettua vaihtoehtoa tai vaihtoehdottomuutta pinnallisesti perehtyneen, varsinkin uuden kuntapoliitikon on haasteellista kyseenalaistaa.

Päätösesityksen valmistelu ja käsittely ovatkin usein monimutkaisia ja syvää perehtyneisyyttä vaativia prosesseja. Usea valtuutettu hoitaa poliittista luottamustehtäväänsä töiden ja kaiken muun elämän ohella, jolloin aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkien papereiden lukemiseen ja eri vaihtoehtojen huolelliseen punnitsemiseen. Perehtyneisyyttä ei myöskään helpota se, että valmisteluun liittyvien aineistojen saatavuus on monesti kirjaamon kautta tehtävien tietopyyntöjen takana eikä politiikan tekijällä ole useimmin etukäteen tietoa, mitä kaikkea kaupunginhallinnossa valmistellaan. Tällöin on mahdotonta edes tietää, mitä tietoa kirjaamolta tulisi pyytää. Lautakunnassa asiaan tulisi kuitenkin osata reagoida välittömästi, siinä hetkessä kun asia on pöydällä – tai korkeintaan muutaman vuorokauden varoitusajalla kun esityslista on julkaistu. Sen sijaan virkamiehet valmistelevat asioita täysipäiväisesti työkseen ja ovat jatkuvasti tilanteen tasalla. Heillä on näin ollen jatkuva prosessuaalinen etumatka ja tiedollinen etulyöntiasema poliitikkoihin nähden.

Ohjaavatko poliitikot virkamiehiä vai päinvastoin? Vaihtelevasti varmaan molempia. Selvää on, että saadakseen poliittisia tavoitteitaan läpi, poliitikon on enemmän tai vähemmän muututtava osaksi byrokratiaa ymmärtääkseen virkamiesten taustalla ohjaavaa juridiikkaa ja osatakseen siten toimia niiden asettamilla ehdoilla.