Kenttäpiispa on Hitlerin lahja Suomen kirkolle

Tuo alati raikas ajatushautomo nimeltään Vapaa-ajattelijain Liitto on havahtunut siihen epäkohtaan, että valtio on palkannut pappeja puolustusvoimiin ja vankiloihin.

Siinäpä vasta ihmisoikeusloukkaus. Siksi vapaa-ajattelijat ehdottavat valtion kustantamista papeista luopumista. Ehkä he haluavat vaihtaa ne pornotähtiin.

Valtion tulisi olla katsomuksellisesti puolueeton ja tunnustukseton.

Sotilaspapit ja vankilapapit hoitavat virkojaan siksi, että oikeus harjoittaa uskontoa kuuluu keskeisiin ihmisoikeuksiin. Katsomuksellisesti puolueeton valtio ei voi pakottaa kansalaisiaan uskonnottomuuteen edes pakkolaitoksessa.

Niin kauan kuin valtio sulkee ihmisiä armeijan tai vankilan kaltaisiin umpioihin, sen on huolehdittava, että sotilaat ja vangit eivät tule eristetyksi uskonnostaan.

Tästä syystä valtion on palkattava myös sotilasimaameja ja vankilarabbeja, jos sellaisille ilmenee tarvetta.

Vankilapapit eivät ole rangaistuslaitoksissa käännyttämässä rosvoja. He ovat siellä palvelemassa rikoksiaan sovittavia kristittyjä. Jos ateistikriminaalit jäävät linnassa vaille tarvitsemiaan ateisminharjoituspalveluja, niin sitä epäkohtaa ei korjaa vankilapappien lähettäminen kilometritehtaalle.

Sotilaspapit eivät ole intissä levittämässä Jumalan sanaa uskonnottomille. He eivät myöskään ole siellä siunaamassa aseita tai pyhittämässä sotaa. En ole kuullut, että Suomen puolustusvoimissa olisi koskaan, sen paremmin sodan kuin rauhankaan aikana, siunattu aseita. Ihmisten puolesta on kyllä rukoiltu.

Niin kauan kuin kristittyjä rekrytoidaan armeijan palvelukseen, on puolustusvoimien kirkollinen työ välttämätöntä.

Mutta eräs kauneusvirhe siihen liittyy.

Se kauneusvirhe on kenttäpiispa. Ei kyseisen viran haltija vaan itse virka.

Sotilaspapiston johtaja on virkanimikkeeltään kenttäpiispa. Näin on asian laita ollut Suomessa pian 70 vuotta.

Natsi-Saksassa oli perustettu kenttäpiispan virka vuonna 1934. Mannerheim halusi sellaisen myös Suomeen. Hän lähti ajamaan ylimmälle sotilaspapille eli sotarovastille kenttäpiispan arvoa ja sen mukaista asemaa paitsi sotaväessä, myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Kirkko kieltäytyi kunniasta. Kirkolliskokous totesi, että sotilaspapiston johtajan tehtävät eivät mitenkään ole sellaisia, että häntä voitaisiin pitää piispana tai edes rinnastaa piispaan.

Mannerheim kuitenkin väen vängällä halusi Suomeen kenttäpiispan. Häntä eivät kiinnostaneet teologiset lillukanvarret eikä muutenkaan kirkon mielipide asiasta.  

Presidentti voi myöntää ansioituneille kansalaisille kaikenlaisia arvonimiä. Niinpä tasavallan presidentti Risto Ryti myönsi heinäkuussa 1941 sotarovasti Johannes Björklundille kenttäpiispan arvonimen.

Pääesikunnassa alettiin saman tien suunnitella kenttäpiispan virkapukua. Kenraalin kaluunoiden lisäksi siihen kuului kaulassa kannettava piispanristi, sellainen jota oikeatkin piispat virkansa merkkinä kantavat.

Yksi kiivaimmin kenttäpiispuutta vastustaneista oli Lapuan tuomiorovasti K.R. Kares, Lapuanliikkeen napamies ja entinen IKL:n kansanedustaja. Ei siis varsinaisesti mikään pasifistihippi. Hänen perustelunsa olivat teologisia eivätkä poliittisia, toisin kuin Mannerheimin ja Rytin perustelut.

Mutta presidentin ja sotamarsalkan toimesta Suomen armeijassa oli nyt kenttäpiispa. Kirkko joutui kiusalliseen välikäteen. Syksyllä 1941 kirkolliskokous taipui muuttamaan kirkkolakia etsi-korvaa -komennolla. Sana ”sotarovasti” vaihdettiin ”kenttäpiispaksi”.

Kenttäpiispasta tehtiin myös piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen itseoikeutettu jäsen, aivan kuten piispat ovat. Myös Björklundin seuraajasta tehtiin kenttäpiispa. Se ei ollutkaan enää henkilökohtainen arvonimi vaan virka. Näin kirkko alistui sotaväen tahtoon.

Yhä edelleen kenttäpiispa istuu itseoikeutettuna armeijan edustajana feikkipiispanristi kaulassaan kirkolliskokouksen eturivissä, oikeiden piispojen rinnalla.

Kenttäpiispan virka on Mannerheimin välityksellä saatu Hitlerin lahja Suomen kirkolle.

Vuonna 1997 tein kirkolliskokouksessa aloitteen kenttäpiispan virkanimikkeen muuttamisesta ja hallinnollisen aseman tarkistamisesta kirkossa. Eihän kirkon kriminaalityön johtava viranhaltijakaan ole mikään rosvopiispa.

Aloitteeni tumpattiin rajusti: äänin 90–9 se jätettiin suoraan raukeamaan ilman valiokuntakäsittelyä. Asiasta ei haluttu kirjoittaa mietintöä.

Ei tietenkään. Silloin oltaisiin väistämättä jouduttu toteamaan, ettei puolustusvoimien mandaatille Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa ja piispainkokouksessa ole asiallisia perusteita.

+1
jaakkoheinimaki

Tietokirjailija Jaakko Heinimäki (s. 1965) on koulutukseltaan teologi ja luterilaisen kirkon pappi. Vapaana kirjoittajana hän on työskennellyt koko kuluvan vuosituhannen. Hän on kirjoittanut mm. seitsemästä kuolemansynnistä, uskonnon ja huumorin suhteesta sekä viinistä, ruoasta ja mausteista. Kiitetty Suomen lasten Raamattu (2009) on Heinimäen ja kuvittaja Christel Rönnsin käsialaa. Jaakko Heinimäki on myös kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia yhdessä Pekka Lehdon kanssa sekä Mikko Kuustosen (Q - lauluntekijän tarina) ja Miina Äkkijyrkän (Miina - äkkijyrkkä) henkilökuvat.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu