EU:n nousu ja tuho?

Ukrainan sota on viimeistään paljastanut, että EU on vain pähkinänkuori ilman sydäntä, mutta täynnä matoja, ei mitään viisautta, ei mitään kaukokatseisuutta, ei mitään yhteenkuuluvuutta, ei mitään solidaarisuutta eikä mitään ystävyyttä. EU on täynnä näyttelyä, itsekkyyttä, tunteettomuutta, toisten hyväksikäyttöä, kateutta, suvaitsemattomuutta ja ylimielisyyttä.

Ennen kuin aavistammekaan, tällä menolla koston jumalatar Nemesis iskee niin esitystalouteemme kuin reaalitalouteemme käyttäen astolanaan meidän omaa ahneuttamme, omahyväisyyttämme ja lyhytnäköisyyttämme. Pahin vihollinen ei siis taida ollakaan Venäjä, vaan meidän oma itsekkyytemme, jolle turhamaisuus tekee seuraa puhuen kaikkia kieliä ja näytellen kaikkia osia jopa epäitsekkyyttä.

Aidon, riittävän ja pyyteettömän tuen kanssa on vähän samaa kuin kummituksen kanssa; monet puhuvat siitä, mutta aika harvat ovat sitä nähneet. Ukrainan tukiohjelmissa ei ole yhtään kohtaa, joka johtaisi ajatukseen tuen tarpeettomuudesta, mutta kylläkin kohtia, jotka nostavat epäilyä sille, että tuen määrä ei ole riittävä.

Tällä menolla Venäjän ’sotilaallisen operaation’ kalvakas syystunnelma vääjäämättä leviää Ukrainasta länteen. Sen vauhti kiihtyy eikä kukaan osaa sanoa lopputulosta. Jos joku kuvittelee, että ihmisarvo on yhteiskunnassa elintärkeä asia, niin näin ei välttämättä ole sota-aikana missään ja diktatuurimaissa ei koskaan. Tuolloin tavallinen ihminen on ”niin kuin karitsa, joka teuraaksi viedään” (Jesaja 53:7).

IltaSanomat enteilee asiaa Saksaa koskevassa pääkirjoituksessaan: ”Saksan poliittinen halvaus olisi huono uutinen EU:lle hetkellä, jona isojen maiden johtajuutta todella tarvittaisiin. Myös toisen mahtimaan Ranskan poliittinen tilanne on sotkuinen. On ollut tapana vitsailla, että EU:ta ei johda kukaan. Kohta se voi olla kirjaimellisesti totta.”